Ihmisen elämä on jännä paradoksi. Ensin sitä syntyy ainutlaatuisena, aitona itsenään tänne maailmaan ja on aivan täynnä rakkautta. Sitten jo aika pienestä pitäen sitä alkaa piilottaa itsestään piirteitä, joita arvelee muiden pitävän epäsopivina tai kummallisina. Siihen päälle tulee vielä kaikenmaailman roolit, jotka kokee tarpeellisiksi ja käteviksi eri tilanteissa, roppakaupalla elämän potkimia kolhuja ja paksu panssari niiden piilottamiseksi, ja sen varmistamiseksi, ettei enää sattuisi niin kovaa.

Sitten sitä onkin valmis elämään aikuista elämää. Ei enää niin kauhean täynnä rakkautta, koska rakkaus on mennyt piiloon jonnekin lapaluiden alle tai kainalokuoppaan sitä kaikkea feikkaamista ja roolipeliä. Rakkaus kun elää ja voi hyvin vain rehellisyydessä ja autenttisuudessa. Aikuinen ihminen miettii, että mikä tässä nyt mättää, kun on kovalla työllä hommattu ammatit ja roolit ja semmoinen kuori, ettei juuri mikään enää satuta. Ja silti on koko ajan paha olla.

Henkinen kasvu alkaa, kun uskaltaa ruveta purkamaan noita suojamuureja ja suostuu katsomaan, kuka olikaan se viisas lapsi, joka tiesi enemmän kuin ymmärsi. Kuka minä oikeasti olinkaan? Mitä kohti minun pitikään kulkea? Mistä kaikesta minun pitikään ravistella itseni irti? Kaikkia rooleja ja suojamuureja ei tietenkään tarvitse hyvästellä lopullisesti. On tilanteita, joissa niitä tarvitaan ja niiden taakse suojautuminen on pelkästään fiksua. Mutta koko elämää ei kannata niiden takana piileksiä. Jää nimittäin eräs tärkeä tyyppi kohtaamatta. Sinä. Se oikea ja alkuperäinen.

Suojamuurien purkaminen ei ole mitään hauskaa rymistelyä. Se on hidasta ja häpeän täyteistä aikaa. Voinko oikeasti olla näin näkyvä? Tämmöisenä? Mitä muutkin tästä ajattelevat? Nyt ne varmaan luulevat, että yritän… jotain. Onneksi ne muurit eivät luhistu yhdessä yössä. Se voisi olla tuhoisaa. Niitä puretaan pala kerrallaan, joskus voi rysähtää kokonainen seinä, joskus irtoaa vain pikkuhippunen. Jossakin kohtaa purkutyötä valo alkaa paistaa suoraan ytimeesi. Silloin tajuat olevasi oikealla tiellä, jolta ei ole enää paluuta.

Inspiraation tähän pohdintaan sain omasta, vanhasta päiväkirjastani, johon olen 11-vuotiaana rustannut oheisen, liikuttavan osuvan runon:

Kuvaksi valitsin sellaisen, jota en alun perin edes halunnut mukaani lapsuuden kodistani, koska näytin siinä nyhveröltä ja säikähtäneeltä. Nyt katson kuvaa eri silmin. Mielestäni olen kuvassa aivan paljaana ja aitona, ilman suojauksia. Pohjattoman kiinnostava matka mielen amatööriarkeologina jatkuu. Tulee ihan mieleen suunnistuskisat, joissa joskus nuorena toikkaroin eksyksissä, ja joissa lähtö ja maali olivat samalla viivalla. Paitsi että tämä matka on tuhat kertaa kiinnostavampi.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 22.4.2018.