Kestävällä jäällä

Kuva on otettu eilen, jolloin tunsin, että aurinko paistoi pitkästä aikaa sieluuni asti. Kävelin koirani kanssa kantavalla, kestävällä jäällä ja hymyilin niin, että poskiini alkoi sattua. Uskallan vihdoin sanoa, että kolmen vuoden pimeys on takana ja koko kehon kestojännitys alkaa pikku hiljaa raueta.

Vakavasta sairaudesta paraneminen ei ole lineaarista (eikä kai mikään muukaan paraneminen). Niinpä meilläkin on kävelty kymmenen kuukautta varovasti kuin heikoilla jäillä. Välillä luottaen jään kantavuuteen, välillä sen läpi hyiseen kylpyyn humpsahtaen. Noissa putoamisissa mielen on aina hetkeksi vallannut pakokauhu, että perheemme joutuu taas pimeyteen jään alle, virran vietäväksi eikä kukaan auta. Mutta onneksi on menty koko ajan kaksi askelta eteenpäin ja yksi taakse – eikä toisinpäin. Ihan viime aikoina ehkä pelkästään eteenpäin ja juuri siksi tuntuukin siltä, että jää vihdoin kantaa ja sen päällä voi vaikka tanssia!

Tyttäreni selvisi eilen iloisena ja reippaana tulikokeesta, joka olisi ollut raskas kenelle tahansa täysin terveellekin. Aamulla vielä pelkäsin jossakin mieleni vieressä, että päivästä tulisi katastrofi, mutta kun näin tyttäreni työnsä ääressä, tajusin, että enää ei tarvitsisi pelätä. Ei tietenkään olisi kannattanut pelätä myöskään sairauden aikana, mutta sitä ei oikein voinut estää, kun näki lapsensa makaavan päivästä (ja vuodesta) toiseen pimeässä huoneessa, tuskissaan ja toimintakyvyttömänä ja kaiken inhimillisen avun ulottumattomissa.

Vasta tänään tajusin, mikä määrä energiaa on sidottuna pelkoon. Olen ollut kolme vuotta tahmea kuin purkkaan juuttunut karvamato. Mikään ei ole kiinnostanut eikä innostanut, ja pakolliset hommat olen hoitanut hampaat irvessä riman alta kitkutellen. Tänään heräsin täynnä virtaa (mitä ei ole siis tapahtunut kolmeen vuoteen): kävin hiihtämässä, siivosin koko talon ja suunnittelin uuden koreografian valinnaisryhmän tanssitunnille. Tunsin, kuinka pitkästä aikaa elämä kuplii rinnan alla. Miten mahtavaa hengittää ilman siirtolohkaretta rinnan päällä! Miten mahtavaa uskaltaa taas luottaa!

Samalla tiedostan, miten valtavan onnekkaita olemme. Tälläkin hetkellä monet perheet kamppailevat vastaavassa tilanteessa kuin me vielä vuosi sitten. Luin vastikään jutun nuoresta CFSsää sairastavasta pojasta, joka on maannut kymmenen vuotta vuodepotilaana vanhempiensa hoidettavana. Poika ei ole jaksanut enää edes puhua moneen vuoteen. Hänen isänsä on biokemian tutkija, joka on ottanut elämäntehtäväkseen löytää parannuskeinon krooniseen väsymysoireyhtymään (CFS). Toivon todellakin, että sellainen jonakin päivänä löytyy. Ja samalla toivon, että tyttäreni paraneminen antaa toivoa muille CFS-potilaille. Paraneminen on sittenkin mahdollista. Myös silloin, kun se näyttää aivan mahdottomalta.

Elämää siirtolohkareen kanssa

Blogissa on ollut hiljaista, koska ei ole mitään sanottavaa. Haluaisin kirjoittaa kepeistä asioista, pohtia elämän ihanuutta ja kauneutta, hämmästellä kommelluksia, joita elämä eteeni asettelee. Mutta nyt ei ole sattunut kommelluksia eikä elämä ole ihanaa. Elämä on selviytymistä jotenkuten hetkestä toiseen, päivästä toiseen.

Miten valtava ikävä voikaan olla kepeyttä. Sellaista leijuvaa tunnetta, kun kaikki on hetken hyvin. Maailma on kaunis ja elämä hellii. Antaisin kaiken omaisuuteni, jos saisin kepeyden takaisin edes hetkeksi, koska se tarkoittaisi, että lapseni olisi terve ja voisin taas hengittää kevyesti.

Nykytilanteesta on siksikin vaikea kirjoittaa, että kyse ei ole minusta, vaan aikuisesta lapsestani. Enimmäkseen haluaisin katsoa toisaalle ja esittää normaalia, vaikka elämämme on kaiken normaalin vastakohta. Tilanteesta kirjoittaminen kuulostaa sitä paitsi helposti uhriutumiselta ja säälin kerjuulta, mikä ei ole tavoitteeni. Tavoitteeni on kertoa rehellisesti elämästäni ja herätellä ihmisiä huomaamaan, miten kallisarvoista on tavallinen arki. Miten yhtäkkiä kaikki voi olla toisin. Miten vaikeaa on kestää, ettei oman lapsen elämässä ole yhtään ilon ja onnen hetkiä, eikä kukaan osaa sanoa, onko koskaan enää toisin. Tuon viimeisen ajatuksen pelottavuudelta (ja mahdottomuudelta) suojaan itseäni hokemalla mantraa ”kaikki kääntyy hyväksi, kaikki kääntyy hyväksi ja aivan kaikki kääntyy vielä hyväksi”.

Jaksaakseni yritän tarrata kiinni kaikkeen mahdolliseen iloon, mitä elämä tarjoilee: lapsenlapsiin, koiraani, luontoon, työhöni, suoratoistosarjoihin, jumppaan…..Mutta huomaan, ettei ilo enää jaksa tarttua minuun. Se käväisee ilahduttamassa hetken, muttei uppoa sieluun asti, koska olen niljakkaan, harmaan huolen peitossa. Sydämeni paikalle on asettunut siirtolohkare, joka on niin suuri ja painava, ettei se oikein edes mahdu rintakehäni sisälle. Se ei pompahtele tasaisesti eikä sykähtele iloisesti. Se painaa ja sattuu ja vaikeuttaa hengittämistä. Ja silti tiedän, että oloni on kevyttä hypähtelyä tyttäreni olotilaan verrattuna. Hän on se, joka ei pääse sängystään ylös. Hän on se, joka ei pysty puhumaan, lukemaan, kuuntelemaan musiikkia tai katselemaan kepeitä sarjoja. Hän on se, jonka päässä on joka päivä infernaalisen krapulan ja migreenin yhdistelmä, johon mikään lääke ei auta. Hän on se, joka on tahtomattaan aivan yksin. Hän on se, joka pelkää herätä uuteen, tuskaisaan päivään.

Krooniseen väsymysoireyhtymään ei ole lääketieteellistä parannuskeinoa (ainakaan vielä). Olemme kokeilleet kaiken, mitä lääkärit ovat ehdottaneet ja kaiken, mitä googlettamalla voi löytää. Tällä hetkellä kokeilussa on vegaaninen, elävä ravinto ja vihermehut. Ruokavalio on työläs ja siitä tulee keittiöön aina järjetön sotku. Jollakin tasolla silti nautin siitä. On todella tyydyttävää raivata räjähtänyt keittiö siistiksi, koska siihen pystyn. En osaa parantaa lastani, mutta osaan tehdä hänelle terveellistä ruokaa. En osaa parantaa lastani, mutta osaan raivata keittiön. Koen tekeväni edes jotakin lapseni hyväksi.

Jos rukoileminen yhtään nappaa, lisää tänään iltarukoukseesi (tai mihin tahansa rukoukseen) rakas tyttäreni. Ihme olisi enemmän kuin tervetullut.