Luin tänään Voi hyvin -lehdestä koulutuspsykoanalyytikko Ritva Uhingin haastattelun. Jutun pääpointti oli ihan muu, mutta yksi lause puhutteli ja pysäytti: ”Haavat yhdistävät meitä, eivät suuret suunnitelmamme tai onnistumisemme.” Olen viime vuosina havainnut saman. Syvään yhteyteen toisen ihmisen kanssa pääsee vain haavojen kautta. Kun joku uskaltaa paljastaa haavoittuvuutensa, suojamuureja putoilee myös ympäriltä.

Liian usein kuvittelemme, että päteminen ja tietäminen ovat oikoteitä suosioon ja ihmisten sydämiin. Mutta kun puhumme jonkun ihmisen rakastettavuudesta, kuinka usein tulee mieleen, että ”hän oli ihanan usein oikeassa”? Oikeassa olemisen vimma ja kaikesta kaiken tietäminen ovat suojamuureja, joiden takana on haavoittunut ihminen. Asiantuntijuudella (ja haavojen piilottamisella) on tietenkin aikansa ja paikkansa, mutta yhteyttä toiseen ihmiseen sillä ei luoda. Yhteys syntyy siitä, että laskee asiantuntijan suojamuurinsa ja uskaltaa sanoa ”olin väärässä”, ”minua pelottaa” ja ”voitko auttaa”.

En tosiaankaan haaveile maailmasta, jossa ihmiset kulkisivat ympäriinsä valittamassa ongelmiaan ja itkemässä murheitaan kaikille vastaantulijoille. Valittaminen ei edes ole haavapuhetta, vaan pintanaarmurupattelua. Oikeat haavat ovat pintanaarmujen alla piilossa. Oikeista haavoista ei halua puhua kahvipöydässä tai illanistujaisissa, koska ne ovat niin kipeitä. Oikeista haavoista avaudutaan kahden kesken tai saunan lauteilla. Itsekin olen viime aikoina joutunut miettimään, mitä vastaisin puolitutun yksinkertaiseen, hyväntahtoiseen kysymykseen ”mitä teille kuuluu?”. Vastaisinko valheellisen ”kiitos, hyvää”, ympäripyöreän ”mikäs tässä” vai totuuden. Aika usein olen päätynyt totuuteen ja löytänyt itseni yllättävän syvällisestä keskustelusta yllättävän ihmisen kanssa tunnustamalla, että ihan jaksamisen äärirajoilla mennään. Yhtäkkiä saankin kuulla, ettei toisenkaan elämässä kaikki olekaan niin kukkaista kuin olin luullut. Koska kenenkään elämä ei ole. En tietenkään ilahdu siitä, että muillakin on vaikeaa, mutta nuo kohtaamiset tuntuvat merkityksellisiltä ja tärkeiltä. Melkein pyhiltä. Ihan muulta kuin ”mikäs tässä” -kohtaamiset.

Jokainen paljastettu haava tekee maailmasta hitusen kauniimman ja inhimillisemmän. Pehmeämmän paikan. Semmoisia me ihmiset olemme: rikkinäisiä, haavoittuneita, epätäydellisiä. Kauniita ihan semmoisinaan, haavoinemme.