Synnymme eheänä ja kokonaisena persoonana, mutta pikkuhiljaa alamme piilottaa sitä osaa itsestämme, joka ei saa ihailua ja hyväksyntää. Kuvittelemme, että mitä pontevammin pyrimme eroon varjopuolestamme, sitä täydellisemmiksi tulemme. Olo on vimmatusta ponnistelusta ja suorittamisesta huolimatta eksynyt ja onneton, koska visusti kätketty varjominä on olennainen osa kokonaisuutta. Ilman varjoa valokaan ei ole todellista.

Varjonsa voi löytää menemällä häpeää kohti: varjon esiin pilkahdus aiheuttaa nimittäin yleensä häpeää ja kiirettä vahvistaa suojauksia. Tai sitten voi miettiä asiaa muiden ihmisten kautta: se, mikä muissa ärsyttää, on piilossa sinussa. Itse olin aivan hukassa varjoni kanssa. Niin hukassa, että eräällä aiheeseen liittyvällä kurssilla julistin reippaalla äänellä, että ei mulla mitään varjoa ole, olen ihan aito ja kokonainen. Hah. Silloin en vielä tiennyt olevani varjon piilottamisen priimusmaisteri.

Lapsena ahmin Tiina-kirjoja, Viisikoita ja Tarzaneita. Imin niistä vinkkejä, kuinka olla rohkea, reipas ja aikaansaava. Runotyttö Annat jätin varmuuden vuoksi hyllyyn, koska niistä pelkäsin saavani huonoja vaikutteita reippaalle minälleni. Siihen aikaan maailmassa poikia arvostettiin avoimesti tyttöjä enemmän, joten paras kehu, jonka muistan, oli ”sinähän kiipeät kuin pojat”. Pojat olivat mielessäni reippauden perikuvia. Tästä pienessä päässäni päättelin, että olemalla poika, olisin siis jotakin paljon parempaa (ja nössö varjoni ehkä ymmärtäisi vihdoin pysyä hiljaa). Siispä reippaisiin muutostöihin. 

Leikkautin pitkän tukkani puliksi, pukeuduin farkkutakkiin, farkkuihin, lippikseen ja pitkävartisiin mustiin kumisaappaisiin. Nimeni muutin tietenkin Pauliksi. Muutosta helpotti se, että paras ystäväni lähti mukaan leikkiin (joka todellisuudessa oli itselleni vakavaa varjon nujerrustyötä). Muutos oli niin vakuuttava, että meitä puhuteltiin pojiksi kaupoissa ja missä ikinä liikuimmekaan. Koulussakin välituntivalvoja hääti meidät tyttöjen välituntipihalta pois (siihen aikaan oli käsittämättömät erilliset välituntipihat tytöille ja pojille) ja urheilutalolla pukuhuoneellinen tyttöjä alkoi kirkua, kun astuimme sisään. Poikavaiheeni kesti kaksi vuotta. Ei siis mikään pikkujuttu. Tytöksi muuttuminen tapahtui silti aivan omasta halustani, kun ihastuin tulenpalavasti luokkalaiseeni poikaan. Yhtäkkiä tyttönä oleminen tuntuikin parhaalta ikinä. 

Ihailin reippaita ihmisiä, ja koin itseni siedettäväksi vain silloin, kun olin ollut jotenkin erityisen reipas tai rohkea. Reippaus oli mielestäni elinehto. Eihän elämästä voinut selvitä olematta reipas. Sitten sain erityisherkän lapsen, joka ei halunnut olla reipas (paitsi välillä Peppi-peruukki päässä). Tuo lapsi oli kaikessa herkkyydessään ja arkuudessaan superihana ja rakastettava (kuten muutkin lapseni), ja kaikki reippaushöyryämiseni joutuivat uuteen tarkasteluun. Entä jos reippaus ei ollutkaan elinehto? Entä jos reippaus olikin pelkkä suojapanssari? 

Perheeseeni tarvittiin vielä yksi ihana ja erityisherkkä koira (ja sen ymmärtäminen) ennen kuin uskalsin katsoa kohti omaa varjoani. Tervetuloa herkkyys. Tervetuloa aito minä. Hienoa vihdoin tutustua. 

Kirjavinkki: Deepak Chopra, Varjominä

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 30.9.2018.