Herra Hidas aviorakkauden ytimessä

Herra Hidas ja rouva Impulsiivinen lähestyivät kummallisen paljolta tuntuvaa neljän yhteisen vuosikymmenen virstanpylvästä. Vastahan he tapasivat ja suunnittelivat, kuinka tekisivät kaiken yhdessä, käsi kädessä elämänsä loppuun asti. Vastahan he seurustelivat ja ajattelivat, kuinka samanlaisia he olivatkaan: pitivät kaikista samoista asioista. Vastahan he olivat nuori aviopari, joka ihmetteli, kuinka läpikotaisin hyvin toisen voikaan tuntea.

Nyt tuon ikuisuutta merkitsevän virstanpylvään edessä he ihmettelivät, kuinka läpikotaisin väärässä sitä voikaan ihminen nuorena olla. Pariskunnan ei välttämättä olekaan hyvä tehdä kaikkia asioita käsi kädessä. Siinä voi jommankumman käsi puutua pahemman kerran.  Eivätkä he todellakaan pitäneet samoista asioista. Ajan myötä on oikein pitänyt suurennuslasin kanssa tarkentaa, että oliko niitä semmoisia, ja jos oli, niin mitä. Eikä toista voi oppia tuntemaan edes neljässäkymmenessä vuodessa, kun ei ihan itseäänkään. Aina on joku koluamaton nurkka, johon ei haluaisi puuttua.

Jossakin tuon pitkän ja ajoittain kivisenkin yhteisen polun aikana rouva Impulsiivinen keksi, että parisuhdetta piti piristää. Hän sai idean, että molemmat suunnittelisivat kerran kuussa parisuhdepäivän, jolloin suunnittelija päättäisi ja toinen seuraisi. Rouva Impulsiivinen sai idean äitinä aloittaa. Hän aloitti varovaisesti ja vei herra Hitaan teatteriin ja sitten kynttiläillalliselle. Herra Hidas ampui heti kovilla ja vei rouva Impulsiivisen autonäyttelyyn ja jääkiekko-otteluun. Seuraavaksi rouva Impulsiivinen vei herra Hitaan tanssikurssille. Ehkä siitä johtuen rouva Impulsiivinen joutui sadan vuoden mittaiselle kalastusreissulle, jossa aika ja elämä pysähtyivät ja naavaa alkoi kasvaa rouvan kulmakarvoista.

Pikku hiljaa oli pakko myöntää, että he pitivät eri asioista. Kultainen sääntö jouti parisuhteessa romukoppaan. ”Tee toiselle sitä, mitä tahdot itsellesi tehtävän” pätee ihmissuhteissa, joissa toisen mieltymyksistä ei ole parempaakaan tietoa. Mutta parisuhteessa olisi syytä olla. Parisuhteissa on vuosikausia aikaa ottaa selvää, mitä toinen vihaa ja mitä rakastaa. Rouva Impulsiiviselle kävi hyvin selväksi, että herra Hidas ei taivu tangoon eikä syty salsaan. Herra Hidas puolestaan oppi, että rouva Impulsiivinen ei kykene istumaan kalaveneessä hiljaa paikoillaan viittä tuntia eikä saa mitään kicksejä auton renkaiden potkiskelusta.

Niinpä suurinta rakkautta oli rouva Impulsiivisen mielestä se, kun herra Hidas järjesti rouva Impulsiiviselle yllätyksen (vaikka itse vihaa yllätyksiä). Hän vei rouvan musikaaliin, jossa oli paljon tanssia (jota herra Hidas ei ymmärrä) ja musiikki sellaista, josta rouva erityisesti piti (ja jota herra Hidas piti pelkkänä metelinä). ”Tee toiselle sitä, mistä tiedät hänen pitävän” on parisuhteen kultaisin sääntö.

Herra Hitaan pyyhkijänsulkaromantiikkaa

Rouva Impulsiivinen havahtui eräänä arkisena tiistaipäivänä romantiikan puutteeseen (Ensitreffit alttarilla -ohjelmalla saattoi olla osuutta asiaan). Samalla tavalla voi havahtua esimerkiksi jonkin vitamiinin puutteeseen. Ensin ei huomaa mitään, koska oireet hiipivät pikkuhiljaa. Sitten yhtäkkiä tajuaa olevansa umpiväsynyt. Tai suupielet halki. Romantiikan puutteesta ei sentään yleensä halkea mikään, mutta sekin etenee hiipimällä. Yhtäkkiä huomaa, ettei ole kuukausiin pukeutunut muuhun kuin lämpökerrastoon kotona ja tukkakin on samalla siivousnutturalla päivästä toiseen.

Tosin rouva Impulsiivinen ei havahtunut lämpökerrastoonsa tai siivousnutturaansa, vaan siihen, ettei herra Hidas harrastanut romanttisia elkeitä. Ei ollut kynttiläillallisia eikä ruusukimppuja. Rouva Impulsiivinen saattoi mainita asiasta ja ehkä hiukan kyseenalaistaa herra Hitaan toimintaa kynttilä-ruusu -sektorilla. Ei ole oikein mun juttu, herra Hidas totesi ykskantaan. Rouva Impulsiivisen siivousnuttura alkoi tutista uhkaavasti, kunnes hän tajusi, ettei muuten ollutkaan.

Seurusteluaikoinakaan herra Hidas ei ollut harrastanut ruusuja eikä kynttilöitä. Romantiikkaa kylläkin. Hänellä oli tapana esimerkiksi solmia yliopiston aulassa rouvan (silloisen neidin) ja oman takkinsa hihat salaa solmuun. Luennolta palaava neiti Impulsiivinen oli hajota onnesta atomeiksi hihoja aukoessaan. Herra Hidas saattoi myös jättää neiti Impulsiivisen takin taskuun pikku lappusia. Joissakin oli pelkkä sydän, joissakin aavistuksen kryptinen rivi jostakin laulusta. Välillä pyörät nojailivat somasti toisiinsa yliopiston pyöräparkissa. Oikeastaan aika mukavaa romantiikkaa. Ehkä jopa ruusujakin romanttisempaa.

Ja kun rouva Impulsiivinen nyt oikein tarkkaan mietti, niin eikös vasta eilen ollut semmoinen tilanne, että herra Hidas oli parkkeerannut urheilutalon parkkipaikalla autonsa rouvan auton kanssa merkityksellisesti nokakkain. Rouva kun oli ajanut sinne jo tuntia aiemmin. Ja viime viikolla oli samassa paikassa autot vieretysten, mutta pyyhkijän sulka oli nostettu pystyyn. Kun romantiikkaa oikein tarkkaan oppii lukemaan, niin tuollaiset asiat pesevät kynttiläillalliset mennen tullen. Eikä sellaista arjen romantiikkaa opita siirappisista elokuvista. Semmoinen tulee suoraan sydämestä.

Kynttilä-ruusuromantiikassa on sitä paitsi riskinsä. Jos toinen ei olekaan yhtään romanttisella tuulella, illasta saattaa tulla kiusallinen tai jopa katastrofi. Pyyhkijänsulkaromantiikka taas on riskitöntä ja aina tilanteeseen sopivaa. Jos toinen ei olisikaan romantiikalle virittäytynyt, hän voisi kaikessa rauhassa ajatella, että ”kappas, pyyhkijänsulka” ja läsäyttää sen tuulilasiin. Jos taas romantiikka nappaa juuri silloin, voi pyyhkijänsulkaa alas asetellessaan luoda sille kaikki mahdolliset romanttiset merkitykset, mitä suinkin mielessään keksii.

Rouva Impulsiivisen oli pakko myöntää, että romantiikka oli paljon monimuotoisempaa kuin hän oli äkkipäissään ajatellut. Se ei ollutkaan parasta elokuvista tai muilta kopioituna. Se oli parasta, kun sitä ymmärsivät vain he kaksi.


Herra Hidas puhuu vähän, mutta liikaa asiaa

Rouva Impulsiivinen rakasti maapähkinävoita, tuoreita taateleita ja raakakakkuja, joiden leipomista hän rakasti erityisesti nyt, kun oli hankkinut kunnollisen blenderin. Kaikkien noiden tyrmäävän herkullisten välipalojen ja iltapalojen ja hiukopalojen terveellisyydestä rouva oli viiltävän tietoinen. Hän pystyi lonkalta luettelemaan taateleiden hyvää tekevät vaikutukset, vitamiinipitoisuudet ja hivenaineet. Maapähkinävoistakin hän tiesi, ettei sillä oikeastaan ollut mitään tekemistä pähkinöiden kanssa, koska maapähkinä oli palkokasvi. Raakakakuista rouva Impulsiivinen pystyi tekemään niin terveellisiä, että niitä olisi voinut tarjota lääkkeenä mihin vaivaan tahansa ja kaikki olisivat parantuneet tai ainakin tulleet onnellisiksi, koska kakut olivat maukkaita kuin synti. Mutta senkin rouva Impulsiivinen tiesi, että hänen oli jätettävä haikeat jäähyväiset noille kaikille kolmelle.

Eräänä iltana rouva nimittäin sovitti vaatteita tärkeisiin juhliin. Tietynlaisiin juhliin rouvalla oli lempivaatteensa, harmaa housupuku, joka istui päällä kuin valettu. Tuona iltana sen oli taas tarkoitus päästä toteuttamaan sitä tarkoitusta, mihin se oli housupukutehtaalla syntynyt. Vaan toisin kävi. Housupuvun ja rouvan väliin oli tullut maapähkinävoin, taatelien ja raakakakkujen muodostama kerros, joka ei suostunut väistymään vetoketjun tieltä. Rouva ei voinut uskoa silmiään: housupuku ei mahtunut päälle. Kuinka tässä näin pääsi käymään? Rouva pinkaisi vaa`alle toiveikkaana. Jospa housupuku olikin pesulassa vaihtunut? Missä pesulassa? Siinä, jonne rouva ei ollut housupukuaan koskaan vienyt. Vaaka nyt oli kuitenkin vaihtunut tai ainakin pahasti rikki. Se näytti jostain syystä numeroita, jollaisia rouva oli viimeksi nähnyt äitiysneuvolassa! Kesäfarkut olivat rouvan viimeinen toivo – niihin hän oli mahtunut aina. Mutta kesäfarkkujen saumat ja vetoketju kitisivät samaa valitusvirttä: liikaa maapähkinävoita, taateleita ja raakakakkuja!

Rouva Impulsiivinen riensi syyttämään herra Hidasta, koska jotakutahan tästä nyt piti päästä syyttämään. Miksi tämä ei ollut sanonut, että rouva oli lihonut? Herra Hidas katsoi rouvaa hyvin hitaasti. – Olisitko oikeasti halunnut kuulla minulta, että olet lihonut? Eikös semmoisen sanomista pidä välttää viimeiseen asti? Sitä paitsi minusta sinä olet oikein sopiva. – Sopiva? Kysypä kesäfarkuilta, olenko sopiva! Kysypä harmaalta housupuvulta, olenko sopiva! Ja nyt syön jääkaapista kaikki maapähkinävoit ja taatelit pois, enkä enää koskaan osta niitä. Enkä muuten leivo raakakakkujakaan. Ettäs tiedät! Herra Hidas ei sanonut, että eipä hän niitä kakkuja ollut syönyt tähänkään asti, ei ollut ehtinyt eikä toisaalta ollut edes kovin perso kakuille.

Herra Hidas meni laittamaan tulen takkaan, rouva katosi keittiöön, mutta palasi sieltä pian tuohtuneena, lusikka maapähkinävoipurkissa. – Miten on edes mahdollista lihoa, jos liikkuu yhtä paljon kuin minä? Kysyn vaan. Juoksen aamuisin yläkerran portaatkin ainakin seitsemän kertaa edestakaisin, koska aina unohtuu jotain. Puhumattakaan jumpista, kävelylenkeistä ja hyötyliikunnasta! – Ehkä sinä sitten vain syöt liikaa, lausahti herra Hidas tuleen tuijottaen. Rouva oli parkaisemaisillaan vastalauseen, mutta ei voinut, koska maapähkinävoilusikka oli juuri hänen suussaan. 

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 8.2.2016.

Herra Hidas on hiiliteräsmies

Herra Hidas ja rouva Impulsiivinen olivat sopineet ruoanlaittovuoroista. Ei tasa-arvon, vaan sovun säilymisen vuoksi. Olisi tietenkin suloista pilkkoa ja silputa ritirinnan iloisesti vitsaillen kuin kokkiohjelmissa ikään, mutta heidän ruoanlaittotyylinsä olivat kertakaikkiaan eri planeetoilta. Kun herra Hidas kuori porkkanan, hän pesi kuorimaveitsen välittömästi käytön jälkeen ja laittoi sen rauhallisesti paikalleen. Kun herra Hidas pilkkoi valkosipulin, hän pesi vihannesveitsen välittömästi käytön jälkeen ja laittoi sen rauhallisesti paikalleen. Kaikki kesti turkasen kauan. Ja ehkä juuri siksi, ennen kuin ruoka oli edes pöydässä, keittiö oli herra Hitaan ruoanlaiton jälkeen siisti kuin lääketehtaan laboratorio.

Rouva Impulsiivisen ruoanlaittometodi oli aivan päinvastainen. Ruoanlaitto oli hänelle luova prosessi, jota ei saanut keskeyttää millään tiskaamisilla tai tavaroiden paikoilleen laittamisilla. Ovet lenkottivat auki, mausteet lojuivat pöydällä hujan hajan, kaikki maailman astiat olivat käytössä ja jauhopussit ym. tarveaineet siinä sekamelskan keskellä. Kun ruoka oli valmista, keittiössä näytti siltä, että siellä on tapahtunut räjähdys.

Enemmän kuin pelkästään ruoanlaitosta herra Hidas innostui kuitenkin keittiövempaimista. Viimeksi innostuksen kohteena oli kahvinkeitin. Ennen keittimen hankintaa herra Hidas teki vertailevaa tutkimusta netin keskustelupalstoilla ja perehtyi valmistajien sivuilla keittimien ominaisuuksiin. Sitten alkoi hintavertailu ja perehtymiskierros kodinkoneliikkeissä. Rouva Impulsiivinen olisi samassa ajassa ostanut jo neljä kahvinkeitintä, palauttanut niistä yhden liikkeeseen, laatinut reklamaation, ja myynyt kaksi muuta kirpputorilla. Rouva ei lakannut ihmettelemästä herra Hitaan jahkailua.

Kun kahvinkeitin sitten vihdoin saapui kotiin, rouva saikin maistiaiskupposen sijaan perinpohjaisen kahvinkeittokoulutuksen. Ei laitettukaan vettä sinne, minne maallikko äkkiseltään luulisi. Ehei. Ei painettukaan yhdestä napista, kun halusit käynnistää vekottimen. Ehei. Piti painaa kolmesta tai neljästä napista riippuen siitä, halusiko papu- vai suodatinkahvia. Rouva Impulsiivinen oli aivan pyörällä päästään. Kuinka vaikeaa voikaan helposta asiasta tehdä! Rouvan oli silti pakko myöntää, että papukahvi oli aivan hykerryttävän hyvää.

Herra Hitaan rakkain hankinta on kuitenkin paistinpannu. Eikä tietenkään mikä tahansa tavallinen pannu, vaan hiiliteräspannu, The Pannu. Herra Hidas ei koskaan käytä muita pannuja, koska se olisi petos The Pannua kohtaan. Rouva Impulsiivinen on koulutettu kohtelemaan The Pannua kunnioittavasti: kypsennettävä miedolla lämmöllä, pohjaan polttaminen ankarasti kielletty, putsattava välittömästi käytön jälkeen teräsvillalla, ei saa käyttää pesuaineita, kuivattava HETI puhdistamisen jälkeen. Rouva Impulsiivinen uskaltaa hädin tuskin koskea The Pannuun. Kun pannu oli uusi, tapahtui nimittäin katastrofi. Herra Hidas meni keittiöön ja parkaisi siellä niin riipaisevasti, että rouva pelästyi koiran tukehtuneen puruluuhunsa. Vaan ei. The Pannu oli jäänyt rouvalta epähuomiossa likoamaan.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 18.7.2017.

Herra Hidas ja niukkuuden ylistys

Herra Hidas ja rouva Impulsiivinen olivat kasvaneet hyvin erilaisissa merkkipäiväkulttuureissa. Rouva Impulsiivisen lapsuudessa nimipäivätkin olivat sellainen spektaakkeli, että kahvia oli keitettävä ämpärillinen ja kakkuja koristeltiin kolmelle vadille. Vieraita ei erikseen kutsuttu, niitä virtasi ovesta tasaisena nauhana. Herra Hitaan lapsuudessa nimipäiviä ei juuri juhlittu, onniteltiin ohimennen pienesti. Syntymäpäiville kutsuttiin lähimmät sukulaiset, muttei aina heitäkään.

Näistä lähtökohdista he yrittivät rakentaa ikioman, uudenlaisen merkkipäiväkulttuurinsa. Aluksi juhlittiin melko spektaakkelimaisesti, koska rouva yleensä järjesti juhlat, eikä hän osannut muuta. Sitten rouva alkoi väsyä spektaakkeleihin ja alkoi pienentää kaavaa. Ei nimipäiväjuhlia, korkeintaan kahvit innokkaille. Jossakin vaiheessa hän alkoi myös älytä kysyä syntymäpäiväsankarilta, millaiset juhlat tämä kenties halusi. Myös itseltään. Joskus juhlia ei kaivannut ollenkaan, joskus oli isojen kekkereiden paikka.

Kahdenkeskisistä muistamisista ei silti rouva Impulsiivisen mielestä saanut luopua. Kortti piti vähintäänkin saada, lahjoista ei ollut niin väliä. Mutta tämä yksinkertaiseksi tarkoitettu onnittelukorttikulttuuri vei herra Hitaan ja rouva Impulsiivisen melkein aviokriisin partaalle. Herra Hitaan mielestä korttiin riitti, kun kirjoitti ”onnea rouva”. Rouva Impulsiivisen mielestä se oli lähes töykeätä. Korttiin piti väsätä runo, piirtää kuvia, liimata tarroja, piilottaa jokin yksityinen sisäpiiriviesti ja käyttää vahvoja sanoja. Olivathan he sentään naimisissa.

– Ethän sinä voi kirjoittaa korttiini samaa tekstiä kuin naapurin Jaskalle.

– No en laita Jaskalle että rouva.

– Hyvää päivää sun kanssa! Rouville pitää laittaa hempeyksiä, sellaisia, mitä et ikinä kehtaisi Jaskalle laittaa.

– Minusta ”onnea” on paljon sanottu, koska se on kauneinta, mitä ihmiselle voi toivoa.

– Onhan se kaunista, mutta kun kaikille sanotaan se. Vaimoille on eri sanat.

– Liian paljot sanat vaikuttavat hyvittelyltä. Tykkään siitä, kun sanotaan ”onnea”.

Kortti-case ei ikinä ratkennut. Herra Hidas luki rouvan jaarituksia ja riimittelyjä niin kauan, että syntymäpäiväaamuina oli myöhästyä töistä. Vuosien kuluessa rouva alkoi lukea vähien kirjainten välistä hempeyksiä, joita siellä hänen mielestään piileskeli. Eräänä juhla-aamuna rouvan sydämessä läikähti niin lujaa, että silmistä pursui pari pisaraa kortille. Siinä luki: ”Paljon onnea, rouva!” ja lopussa oli pikkuruinen sydän.

Herra Hidas ja yhden pysähdyksen taktiikka

Herra Hidas teki eteisessä selvästi lähtöä jonnekin. Ennen kuin hän ehti ilmoittaa aikeistaan, rouva Impulsiivinen pelmahti utelemaan, että minnekäs sitä nyt. Herra Hidas ilmoitti menevänsä Prismaan hakemaan yhtä erityislaatuista ruuvia. Rouva Impulsiivisen kulmakarvat hyppäsivät hiusrajaan, hän alkoi säntäillä edestakaisin eikä hyperventilointikaan ollut kaukana. Jestas, Prismaan, tuosta vain! Muistilista oli löydettävä äkkiä! Koska Prismaan ei kerta kaikkiaan saanut lähteä yhden ruuvin takia! Se oli epäekologista, se oli itsekästä, se oli turhanpäiväistä, se oli…se oli… se nyt vain oli KIELLETTYÄ!!

Ennen kuin Rouvan Tärkeä Muistilista löytyi, herra Hidas oli jo matkalla. Hyväntuulisena tietenkin, koska listalla oli vain yksi ruuvi. Hah. Kun rouva lähti Prismaan, lista oli niin pitkä että sitä varten piti olla oma kassi. Listalla oli ainakin kahden viikon ruokaostokset (ekologista), apteekkitavarat (koska Prismassa oli myös apteekki), suutariasiat (eihän sinne nyt muuten tule mentyä!), sukkahousu- ym. naistentarvikeasiat (koska se on kätevää), maton pesulaan vienti (koska ei pesula nyt niin kaukana Prismasta ollut), kirjaston kirjojen palautus (sen kautta pystyi aivan hyvin koukkaamaan palatessa), lemmikkikaupan asiat (luut, pallot yms.) sekä Alkosta Koskenkorvaa. Eikä siis mihinkään viihdekäyttöön, herra paratkoon, rouvan syntymähumalassa oli viihdettä riittämiin, vaan pakuriuutteen valmistukseen. Mutta sitä Koskenkorvaa ei voinut hakea oman kylän Alkosta, koska oppilaiden vanhemmat olisivat takuulla sattuneet Alkoon samaan aikaan, ja siitäkös olisi juttu lähtenyt. Niin on lopussa, naisparka. Seurailkaapa vähän, onko töissäkään selvin päin. Ilmanko on kokeiden pisteet laskettu miten sattuu. Kerrankin lähetti lapset tuntia liian aikaisin kotiin.

Rouva Impulsiivisen mielestä hänen tapansa keskittää asioiden hoitaminen kerta rysäykseen oli paitsi aikaa myös luontoa ja rahaa säästävää. (Jos ei lasketa niitä sakkoja, jotka hän sai unohtaessaan pysäköintikiekon, ja hävikkiä, joka tuli edellisen kaupan ostosten unohtamisesta seuraavaan.) Siksi rouva Impulsiivinen puhisi harmituksesta, kun hän vihdoin löysi kilometrin mittaisen muistilistansa, ja herra Hidas oli jo ties missä.

Samaan aikaan herra Hidas istui Prisman kahvilassa, koska ruuviasian toimittamiseen oli mennyt aikaa neljä minuuttia. Kahvilassa hän vihelteli ja tarkkaili ohikiitäviä, stressaantuneita ihmisiä, jotka raahasivat maata viistäviä ostoskassejaan ja sitä yhtä, jossa oli vielä se pitkä lista niitä oheisasioita. Otsasuonet pullistelivat, ihmiset tiuskivat toisilleen ja retuuttivat lapsiaan hitusen liikaa käsivarresta puristaen.

Rouva Impulsiivinen murehti hukattua elämää, koska niin moni asia olisi hoitunut ruuvin kanssa samalla reissulla. Ainakin ne apteekkiasiat olisi voinut hoitaa. Paitsi ei. Taas olisi tullut sitä väärää d-vitamiinia. No lemmikkiasiat olisi ainakin voinut tuoda. Paitsi ei. Kerrankin toi aivan surkean pallon, joka kesti koirien käytössä vajaan minuutin. Suutarihommat nyt kuitenkin olisi voinut hoitaa. Paitsi että tuskin olisi osannut selittää, millaisen paikan rouva olisi niihin lenkkareihin halunnut. Jonkun ruman olisivat laittaneet. Kaikki täällä pitää itse hoitaa, rouva huokaisi, ja lisäsi listaan vielä särkylääkkeen, koska herra Hitaan epäekologisuus aiheutti hänelle toistuvaa päänsärkyä.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 19.5.2016.