Blogissa on ollut hiljaista, koska ei ole mitään sanottavaa. Haluaisin kirjoittaa kepeistä asioista, pohtia elämän ihanuutta ja kauneutta, hämmästellä kommelluksia, joita elämä eteeni asettelee. Mutta nyt ei ole sattunut kommelluksia eikä elämä ole ihanaa. Elämä on selviytymistä jotenkuten hetkestä toiseen, päivästä toiseen.

Miten valtava ikävä voikaan olla kepeyttä. Sellaista leijuvaa tunnetta, kun kaikki on hetken hyvin. Maailma on kaunis ja elämä hellii. Antaisin kaiken omaisuuteni, jos saisin kepeyden takaisin edes hetkeksi, koska se tarkoittaisi, että lapseni olisi terve ja voisin taas hengittää kevyesti.

Nykytilanteesta on siksikin vaikea kirjoittaa, että kyse ei ole minusta, vaan aikuisesta lapsestani. Enimmäkseen haluaisin katsoa toisaalle ja esittää normaalia, vaikka elämämme on kaiken normaalin vastakohta. Tilanteesta kirjoittaminen kuulostaa sitä paitsi helposti uhriutumiselta ja säälin kerjuulta, mikä ei ole tavoitteeni. Tavoitteeni on kertoa rehellisesti elämästäni ja herätellä ihmisiä huomaamaan, miten kallisarvoista on tavallinen arki. Miten yhtäkkiä kaikki voi olla toisin. Miten vaikeaa on kestää, ettei oman lapsen elämässä ole yhtään ilon ja onnen hetkiä, eikä kukaan osaa sanoa, onko koskaan enää toisin. Tuon viimeisen ajatuksen pelottavuudelta (ja mahdottomuudelta) suojaan itseäni hokemalla mantraa ”kaikki kääntyy hyväksi, kaikki kääntyy hyväksi ja aivan kaikki kääntyy vielä hyväksi”.

Jaksaakseni yritän tarrata kiinni kaikkeen mahdolliseen iloon, mitä elämä tarjoilee: lapsenlapsiin, koiraani, luontoon, työhöni, suoratoistosarjoihin, jumppaan…..Mutta huomaan, ettei ilo enää jaksa tarttua minuun. Se käväisee ilahduttamassa hetken, muttei uppoa sieluun asti, koska olen niljakkaan, harmaan huolen peitossa. Sydämeni paikalle on asettunut siirtolohkare, joka on niin suuri ja painava, ettei se oikein edes mahdu rintakehäni sisälle. Se ei pompahtele tasaisesti eikä sykähtele iloisesti. Se painaa ja sattuu ja vaikeuttaa hengittämistä. Ja silti tiedän, että oloni on kevyttä hypähtelyä tyttäreni olotilaan verrattuna. Hän on se, joka ei pääse sängystään ylös. Hän on se, joka ei pysty puhumaan, lukemaan, kuuntelemaan musiikkia tai katselemaan kepeitä sarjoja. Hän on se, jonka päässä on joka päivä infernaalisen krapulan ja migreenin yhdistelmä, johon mikään lääke ei auta. Hän on se, joka on tahtomattaan aivan yksin. Hän on se, joka pelkää herätä uuteen, tuskaisaan päivään.

Krooniseen väsymysoireyhtymään ei ole lääketieteellistä parannuskeinoa (ainakaan vielä). Olemme kokeilleet kaiken, mitä lääkärit ovat ehdottaneet ja kaiken, mitä googlettamalla voi löytää. Tällä hetkellä kokeilussa on vegaaninen, elävä ravinto ja vihermehut. Ruokavalio on työläs ja siitä tulee keittiöön aina järjetön sotku. Jollakin tasolla silti nautin siitä. On todella tyydyttävää raivata räjähtänyt keittiö siistiksi, koska siihen pystyn. En osaa parantaa lastani, mutta osaan tehdä hänelle terveellistä ruokaa. En osaa parantaa lastani, mutta osaan raivata keittiön. Koen tekeväni edes jotakin lapseni hyväksi.

Jos rukoileminen yhtään nappaa, lisää tänään iltarukoukseesi (tai mihin tahansa rukoukseen) rakas tyttäreni. Ihme olisi enemmän kuin tervetullut.