Sinä synnyit sodan melskeeseen, keskelle aivan toisenlaista Suomea kuin nyt. Ihmisillä oli oikeasti syytä pelkoon joka päivä, pulaa ruoasta, pulaa melkein kaikesta. Kauheita asioita tapahtui omassa lähipiirissä: lapsia kuoli tavallisiin sairauksiin ja rakkaita ihmisiä jäi rintamalle. Kotiin selviytyneet olivat monin tavoin haavoittuneita, mutta sitä ei ollut aikaa jäädä murehtimaan.

Tämän kaiken olen kuitenkin ymmärtänyt vasta aikuisena, koska meille kerroit lapsuudestasi yleensä vain hassuja ja hauskoja asioita. Elin pitkään luulossa, että lapsuutesi oli ollut yhtä hassuttelua ja seikkailurataa päivästä toiseen. Omille lapsillesikin, minulle ja pikkuveljelleni, halusit taata hauskan lapsuuden. Varhaisimpia muistoja yhteisistä tekemisistämme on haitarin soittosi. Istuin polvellasi, ja sinä soitit. Osasit soittaa melkein mitä tahansa (ainakin lapsen mielestä), mutta se ei tietenkään sinulle riittänyt: piti keksiä omia kappaleita! Klassikkona mieleeni on jäänyt Lättäjalkalehmän kotiinpaluu, jonka muuten osaan vieläkin.

Jaksoit innostua majan rakennuksesta, puihin kiipeilystä, hyppyrin rakentamisesta pulkkamäkeen, polkupyörällä ajamisesta laiturin päästä järveen ja kaikesta hullusta. Rakensit meille mahtavan riipan, josta pääsi pudottautumaan järveen, ja sellaisen pomppukeinun, jonka EU kieltäisi välittömästi, koska se lennätti meitä vuorotellen puiden latvojen tasalle – tai siltä ainakin tuntui. Saimme tehdä kaikkea hullua ja vähän vaarallistakin, koska olit – ja olet yhä – mieleltäsi vallaton pikkupoika. Jos kiipesimme korkeaan puuhun, et todellakaan huudellut, että nyt alas sieltä, vaan että hienoa, onko komeat näkymät? Kotona halusit asentaa lastenhuoneeseemme puolapuut ja renkaat, että saisimme temppuilla tarpeeksemme. Ei ehkä ihme, että molemmat lapsesi opettavat tällä hetkellä liikuntaa työkseen.

Pienenä luulin, että olet oikeasti Tarzan. Saatoit hiukan myös antaa ymmärtää, että näin on. Sukelsit ja kroolasit kuin Tarzan ja kerroit päihittäväsi krokotiilin paljain käsin, jos sellainen tulee järvessä vastaan. Yhdessä harjoittelimme vakuuttavaa Tarzan-huutoa, jonka vain sinä osasit aidosti. Tietenkin, olithan oikea Tarzan. Kävimme myös katsomassa raakoja, alkuperäisiä, mustavalkoisia Tarzan-elokuvia yhdessä. Muistan, että pelotti jotenkin turvallisella tavalla.

Opetit myös rakkautta luontoon. Emme harrastaneet ulkomaanmatkoja, vaan kanoottiretkiä, hiihtoretkiä, nokipannukahveja ja eväsleipiä, marjastusta ja mökkeilyä. Opetit, kuinka kuusen pihka parantaa kaiken ja kuinka muurahaisen pissaa voi syödä. Osaat yhä tehdä Suomen parhaat vastat ja korjata aivan kaiken. Olet korvaamaton apu ja uskomattoman aikaansaava. Vieläkin, kasikymppisenä, olet ahkerampi kuin minusta koskaan tulee.

Olen onnentyttö, koska minulla on juuri tuollainen iskä – maailman paras. ❤

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 11.11.2017.