Ihailin eilen muuttomatkalle lekuttelevia laulujoutsenia. Aura oli komea, ja niillä tuntui olevan paljon asiaa keskenään. Mietin, miten ne jaksavatkin lentää niin kauas ja vielä keskustella kovalla äänellä pitkin matkaa. Pian ”selvisi” keskustelun ydin: Yksi joutsenista teki yhtäkkiä näyttävän u-käännöksen, erkani aurasta ja lähti kovaa toitottaen takaisin lähtöpistettä kohti. Varmaan hakemaan unohtunutta sulkavahaa/ eväspussukkaa/ joutsenpassia tai mitä nyt joutsenelta voi muuttomatkalle lähtiessä unohtua. Toiset töräyttelivät suureen ääneen jotakin, joka kuulosti ihan moittimiselta. ”Ei ole totta, taas se unohti vahan/passin/jotain!” ”Lentäköön yksin sitten, mokoma hösö ja huithapeli!”

Joutsenia tarkkaillessani tunsin suurta sympatiaa sitä hösöä kohtaan. Niin tiedän tunteen, kun pitäisi mennä, mutta tärkein puuttuu. Ja sen, kun muilla on homma hanskassa ja siivet suorassa, mutta minä porhallan hiki otsalla ja höyhenet pöllyten vielä toiseen suuntaan. Kesken sympatiahuurujeni havahduin siihen, että hösöjoutsen lensi tuhatta ja sataa pääni yläpuolella virtaviivaisen ja määrätietoisen näköisenä ja yritti kuroa näköpiiristä kadonnutta auraa kiinni. (Ihan kuin minä: aina kuromassa jotain ”auraa” kiinni…) Tunsin vastustamatonta halua huutaa sille kannustushuutoja: – Hyvä, hyvä! Ehdit kyllä! Vielä sinä ne kiinni saat! Ja toivoin sydämeni pohjasta, että niin kävisi.

Missä on myötätunto, kun itse sekoilen ja sählään? Missä sympatia ja kannustushuudot? Jostakin pimeästä paikasta myötätunnon sijaan paikalle kiiruhtaa liejuinen häpeä, joka alkaa läiskiä epäonnistunutta molemmille poskille. Senkin luuseri. Mokoma häslä. Toivoton tohelo. Silloin kannattaisi kaivaa mielen sopukoista esiin se joutsen. Se epäonnistunut häsäjoutsen ja sympatia. Jospa olisinkin kuin tuo joutsen. Jäikö se läiskimään itseään poskille ja kierimään häpeässä? Eipä jäänyt. Se kiiruhti takaisin virtaviivaisesti ja määrätietoisesti. Virhe oli ollutta ja mennyttä, nyt elettiin tätä hetkeä. Ja tässä hetkessä oli kaikki taas mahdollista. Kaveritkin vielä tavoitettavissa.

Pohjolan voimaeläimet-kirjassa kerrotaan joutsenen olleen muinaissuomalainen toteemieläin. Eräät suomensukuisten kansat uskoivat polveutuneensa joutsenesta ja palvoivat sitä siksi. Etenkin näkemäni u-käännöksen jälkeen tuo on helppo uskoa. Pohjolan voimaeläin -korteissa laulujoutsenen voimana on ainutkertaisuus. Joutsenen u-käännös oli ainutkertainen. Kohtaamisemme oli ainutkertainen. Jokainen hetki on ainutkertainen lahja, vaikkei se menisikään toiveidemme mukaan. Minäkin olen ainutkertainen. Ja sinä. Jokainen u-käännöksemme ja mokamme on ainutkertainen. Kuin polullemme osunut kivi, johon kompastuu, mutta joka lähemmin tarkasteltuna onkin tavattoman kaunis ja ainutlaatuinen.

Kuva on Maaretta Tukiaisen ja Markus Freyn Pohjolan Voimaeläimet -korteista.