Olen pikkuhiljaa alkanut hyväksyä sen tosiasian, että olen jälkijouluilija. Kaikki muut tuntuvat fiilistelevän joulua täydellä höyryllä viimeistään joulukuun ensimmäisenä. Piparit on leivottu itsenäisyyspäivänä ja kuusi koristeltu joulukuun puolivälissä. Jouluvaloja ja somia joulukoristeita pompsahtelee lisää kuin tyhjästä pitkin joulukuuta. Ja ihaniahan ne ovat. En vain mitenkään pääse siihen kyytiin ennen jouluaattoa.

Aatonaattona koristelen kotia puoliväkisin, koska onhan nyt hyvänen aika melkein joulu! Leivon ja soitan joulumusiikkia ja yritän päästä fiilikseen. Ja pääsenkin. Mutta vasta jouluaattona. Silloin puen ylleni ikiaikaisen jouluasuni, johon olen pukeutunut niin kauan kuin muistan (eli noin kolmekymmentä vuotta) ja ihme tapahtuu: joulu saapuu kotiimme. Koristelen kuusen (elleivät lapset ole paikalla sitä tekemässä) ja laitan riisipuuron hautumaan. Ihmettelen ääneen, missä joulufiilis taas kerran piileksi näin kauan. Mikä kesti? Mutta pääasia, että se asettui taloksi. Eikä meinaa lähteä muuten millään. Jotkut heivaavat kuusen tapanipäivän jälkeen pihalle, kun minä alan vasta päästä tunnelmaan.

Voi olla, että jälkijouluiluuni vaikuttaa se, että koulussa rakennetaan joulua koko joulukuu. Kotona on sellainen olo, että johan tässä on koristeltu ja askarreltu, vaikka se kaikki onkin tapahtunut vain töissä. Tai sitten syynä on se, että pikkulapsiaikaan joulua tehtiin pieteetillä myös kotona – enkä muuten osannut säästää itseäni yhtään. Jouluaattona sohvalla makasi liian usein näköiseni raato migreenin kaatamana. Mutta koti oli jouluinen ja tarjoilut priimaa. Nyt valitsisin toisin: pysyisin pystyssä ja laistaisin leipomuksista ja ruokaövereistä. Valitettavasti ihminen vain viisastuu harmittavan hitaasti – ja aika usein vasta kantapään kautta.

Tässä kohtaa elämää on pakko todeta, että joulu on parasta juhlittuna. Eli paras joulu alkaa siitä, kun kaikki koreografiat ja deadlinet on maalissa. Siksi joulupäivä onkin päivistä parhain. Koti on siivottu ja koristeltu, kuusi tuikkii kaunista valoaan, jääkaappi on täynnä ruokaa, kaapit pullistelevat suklaasta ja muista herkuista eikä ole yh-tään mi-tään pakollista tekemistä. Siihen jouluun minä takerrun. Ja roikun kiinni kuusessa vielä loppiaisena, kun mies yrittää raahata karissutta rankaa takapihalle. Oispa joulu ainainen.