Tag Archives: kiitollisuus

Kiitä sittenkin

Posted on by
Vastaus

Kiitollisuus on vainonnut minua hyvällä tavalla koko elämäni. Olen tuntenut pakahduttavaa kiitollisuutta elämän ihmeiden äärellä, esimerkiksi lasten syntymät, koirien selviytymiset vaikeista operaatioista, omat ja läheisten paranemiset vakavista vaivoista tai täpärät pelastumiset ”läheltä piti” -tilanteissa. Perusarjessa aito kiitollisuus on sen sijaan usein loistanut poissaolollaan.

Mummini oli kiitollisuuden mestari. Hän lauloi joka käänteessä lempilauluaan Pikkulintu riemuissaan. Siinä lauletaan mm. että ”vaikka täällä kärsitkin, kiitä silloinkin, kiitä, kiitä, kiitä silloinkin”. Lapsena tuo pätkä oli minusta käsittämätön. Kuka hullu nyt kärsimyksestä kiittäisi? Mummi lausahti myös joka kerta kuulumisten kyselijöille ”voi, ei oo kun kiitokseen syytä”. Sekin tuntui hiukan oudolta, varsinkin kun mummi lausahti sen palvelutalon pikkuruisessa huoneessa, yksinäisyyteen ja liikkumattomuuteen pakotettuna. Ajattelin, että mummi taisi olla pikkuisen sekaisin. Enpä tajunnut tuolloin, että sekaisin olinkin minä, ja mummi ihan poikkeuksellisen viisas.

80-luvulla sain mieheltäni synttärilahjaksi kirjan nimeltä Kiitä sittenkin. Luin sen vahvasti vastustaen ja päätäni puistellen. Ei uponnut. Vielä. Kirjan sanoma oli sama kuin mummini laulussa: kiitä vaikka mikä olisi. Sitten tuli ruuhkavuodet ja kiitollisuus purskahteli pintaan aina hyvinä hetkinä, kun katsoin nukkuvia lapsiani tai kun olin saanut itse nukuttua ja kykenin näkemään arkeni selväjärkisenä. Tai ohikiitävissä onnen hetkissä, joita lapsiperheessä toki riittää. Enimmäkseen huomioni taisi kuitenkin olla epäkohdissa.

2000-luvulla alettiin puhua kiitollisuudesta vähän joka paikassa. Mikä onni, sillä mummini lauloi tuolloin jo taivaallisessa kuorossa. Aloin pitää kiitollisuuspäiväkirjaa. Kiittelin milloin mistäkin, joskus isoista ja tärkeistä, kuten koti ja perhe, joskus pikkuruisista ja koskettavista kuten linnun jäljistä hangella. Päiväkirjan sivut täyttyivät, mutta jokin kiitollisuudessa tuntui vieläkin teennäiseltä ja päälleliimatulta.

Sitten törmäsin Maria Nordinin verkkokurssiin nimeltä Free to Heal. Kurssin teho perustuu – yllätys, yllätys – kiitollisuuteen. Mutta ei pelkästään ulkokultaiseen kiittelyyn, vaan kiitollisuuden tunteeseen. Ja tämä oli se kateissa ollut taika-avain! Kiitollisuutta pitää tuntea niin, että kyyneleet kihoavat silmiin ja rintaa pakahduttaa. Niin, että kiitollisuus leviää kehoon kuin saunan lämpö avantouimariin, kaikkialle. Minun kiitollisuuteni oli paketoitu kontrolloidusti pääni sisälle, jolloin se oli pelkkää sanahelinää. Kiitollisuuden tunne sen sijaan on supervoima. Tutkimuksissa on todettu, että kiitollisuuden tunne tukee terveyttä, lievittää oireita, nopeuttaa paranemista, tukee psyykkistä hyvinvointia, lisää onnellisuutta, voimistaa intuitiota, parantaa havaintokykyä ja vähentää riskiä sairastua (Eroon oireista, 2020).

Kiitollisuus kannattaa siis todellakin päästää kehoon asti. Minä, kuten suurin osa länsimaisista (ja etenkin pohjoismaisista) ihmisistä, olen elänyt vahvasti pääni sisällä ja opetellut olemaan kuulematta kehoni varoituksia ja kehotuksia. Olen ikään kuin salvannut yhteyden kehooni, koska se on kuiskaillut myös kaikkea rasittavaa, kuten ”jää lepäämään” tai ”älä syö enempää”. Nyt tuo yhteys pitää avata ja antaa kiitollisuuden virrata varpaisiin asti. Maria Nordin on julkaissut vastikään menetelmästään myös mahtavan kirjan (Eroon oireista), jossa neuvotaan vaihe vaiheelta, kuinka kadonneesta kiitollisuuden tunteestaan saa kiinni ja kuinka sen avulla voi muuttaa elämäänsä. Free to Heal -menetelmä perustuu neuroplastisuuteen eli aivojen muokkautumiskykyyn. Tunnetta edeltää aina ajatus, joten ajatusta muokkaamalla voimme muuttaa tunnetta. Kiitollisuuden tunne saa kehon solut uskomaan, että kaikki on hyvin, joten ne alkavat toimia kuin kaikki olisi hyvin eli parantua. Menetelmää voi käyttää terveyshaasteisiin tai ihan vain tuomaan elämään lisää iloa ja energiaa. Kirjaa (ja kirjailijaa) on syytetty vaikka mistä puoskaroinnista ja huuhaan levittämisestä, mutta suosittelen, että luet kirjan ihan itse ja muodostat mielipiteesi vasta sitten. Kirjassa käsitellään paljon stressin vaikutusta hyvinvointiin, tietoisuustaitoja, ajatusten ja tunteiden vaikutusta terveyteen sekä aivojen muokkautuvuutta. Punaisena lankana – ja tärkeimpänä kaikista – kirjassa kulkee kuitenkin koko ajan kiitollisuus. Itselleni kirja (ja kurssi) oli tärkeä ja käänteentekevä, enkä usko, että kiitollisuuden tunteesta voi olla haittaa kenellekään. Nyt jos koskaan tekee hyvää katsoa maailmaa kiitollisuudesta käsin. ❤️

Kiitos, isä!

Posted on by
Vastaus

Sinä synnyit sodan melskeeseen, keskelle aivan toisenlaista Suomea kuin nyt. Ihmisillä oli oikeasti syytä pelkoon joka päivä, pulaa ruoasta, pulaa melkein kaikesta. Kauheita asioita tapahtui omassa lähipiirissä: lapsia kuoli tavallisiin sairauksiin ja rakkaita ihmisiä jäi rintamalle. Kotiin selviytyneet olivat monin tavoin haavoittuneita, mutta sitä ei ollut aikaa jäädä murehtimaan.

Tämän kaiken olen kuitenkin ymmärtänyt vasta aikuisena, koska meille kerroit lapsuudestasi yleensä vain hassuja ja hauskoja asioita. Elin pitkään luulossa, että lapsuutesi oli ollut yhtä hassuttelua ja seikkailurataa päivästä toiseen. Omille lapsillesikin, minulle ja pikkuveljelleni, halusit taata hauskan lapsuuden. Varhaisimpia muistoja yhteisistä tekemisistämme on haitarin soittosi. Istuin polvellasi, ja sinä soitit. Osasit soittaa melkein mitä tahansa (ainakin lapsen mielestä), mutta se ei tietenkään sinulle riittänyt: piti keksiä omia kappaleita! Klassikkona mieleeni on jäänyt Lättäjalkalehmän kotiinpaluu, jonka muuten osaan vieläkin.

Jaksoit innostua majan rakennuksesta, puihin kiipeilystä, hyppyrin rakentamisesta pulkkamäkeen, polkupyörällä ajamisesta laiturin päästä järveen ja kaikesta hullusta. Rakensit meille mahtavan riipan, josta pääsi pudottautumaan järveen, ja sellaisen pomppukeinun, jonka EU kieltäisi välittömästi, koska se lennätti meitä vuorotellen puiden latvojen tasalle – tai siltä ainakin tuntui. Saimme tehdä kaikkea hullua ja vähän vaarallistakin, koska olit – ja olet yhä – mieleltäsi vallaton pikkupoika. Jos kiipesimme korkeaan puuhun, et todellakaan huudellut, että nyt alas sieltä, vaan että hienoa, onko komeat näkymät? Kotona halusit asentaa lastenhuoneeseemme puolapuut ja renkaat, että saisimme temppuilla tarpeeksemme. Ei ehkä ihme, että molemmat lapsesi opettavat tällä hetkellä liikuntaa työkseen.

Pienenä luulin, että olet oikeasti Tarzan. Saatoit hiukan myös antaa ymmärtää, että näin on. Sukelsit ja kroolasit kuin Tarzan ja kerroit päihittäväsi krokotiilin paljain käsin, jos sellainen tulee järvessä vastaan. Yhdessä harjoittelimme vakuuttavaa Tarzan-huutoa, jonka vain sinä osasit aidosti. Tietenkin, olithan oikea Tarzan. Kävimme myös katsomassa raakoja, alkuperäisiä, mustavalkoisia Tarzan-elokuvia yhdessä. Muistan, että pelotti jotenkin turvallisella tavalla.

Opetit myös rakkautta luontoon. Emme harrastaneet ulkomaanmatkoja, vaan kanoottiretkiä, hiihtoretkiä, nokipannukahveja ja eväsleipiä, marjastusta ja mökkeilyä. Opetit, kuinka kuusen pihka parantaa kaiken ja kuinka muurahaisen pissaa voi syödä. Osaat yhä tehdä Suomen parhaat vastat ja korjata aivan kaiken. Olet korvaamaton apu ja uskomattoman aikaansaava. Vieläkin, kasikymppisenä, olet ahkerampi kuin minusta koskaan tulee.

Olen onnentyttö, koska minulla on juuri tuollainen iskä – maailman paras. ❤

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 11.11.2017.

Kiitos, Hippu!

Posted on by
Vastaus

Elämäni koira on poissa. Suru ja ikävä pyyhkivät yli aaltoina, mutta niiden rinnalle on tullut kiitollisuus siitä, että saimme elää niin monta vuotta yhdessä. Kiitos, että olit niin mahtava persoona. Kiitos, että toit elämäämme niin paljon iloa ja rakkautta. Kiitos, sinä viisas, erityinen ja hyvin topakka pieni terrieri.

Sinä rakastit leikkimistä, omia ihmisiäsi, Hurria, palloja, keppejä, Ikean rottia, agilitya, vesiroiskeita, metsässä samoilua, kyljessä kyhnäämistä, hellettä, aurinkoa – ja syömistä. Pohjaton rakkautesi syömiseen oli koitua kohtaloksesi jo aiemmin tänä vuonna, kun muovisen lelukoiran takapää jumittui ohutsuoleesi. Lelunpoisto-operaatio onnistui vastoin ennakko-odotuksia ihmeellisen hyvin ja toivuit siitä vielä ihan ennallesi. Monta kertaa aiemminkin olimme joutuneet jännittämään syömistesi seurauksia: suklaata, ksylitolipurkkaa, muovisia hammastikkuja ym. Eikä niitä jätetty koskaan ulottuvillesi. Emme vain aluksi hoksanneet, että osasit avata vetoketjut hampaillasi tai järsiä laukun kylkeen reijän saadaksesi haluamasi. Melkein kaikkien ulkoiluvaatteitteni taskuissakin on iso reikä. No, itsepä jätin koirannameja taskun pohjalle ja vaatteita lojumaan… Enää se ei harmita, koska nyt rakastan noita reikiä. Niissä kaikissa lukee ”terveisin Hippu”.

Kaikki koirat eivät rakasta musiikkia, mutta sinä nautit silmin nähden, kun joku perheestä soitti ja lauloi. Tosin pakenit paikalta heti, jos soitto tai laulu takkusi eikä soljunut vaivattomasti. Kerran katsoimme porukalla Idols-karsintaa, kun yhtäkkiä aloit ravistella korviasi voimakkaasti ja sitten otit hatkat. Samaan aikaan tajusimme, että kilpailijahan lauloi reippaasti nuotin vierestä. Somat pystyt korvasi olivat siis myös absoluuttiset sävelkorvat (ainakin meidän mielestämme).

Tunnetilojen aistimisessa olit aivan omaa luokkaasi. Tiesit aina, kuka kaipasi lohdutusta ja senkin, milloin keskustelusta oli kehittymässä riita. Kerrankin pakenit parisängystämme parvekkeelle, koska olimme kehittämässä kevyestä sanailusta kunnon riitaa. Pakosi havaittuamme riita suli lopulta nauruksi. Eli olit aika pätevä parisuhdeterapeuttikin!

Kissoja, elävää tulta ja urheilukisoja et koskaan oppinut sietämään. Urheilukisojen meteli ja etenkin kotikatsomon kannustus olivat sinulle liikaa. Onneksi niitä pääsi kotona pakoon yläkertaan. Kun urheilua alkoi olla liikaa myös minulle, tulin seuraksesi nuuhkimaan ihania popcornin tuoksuisia tassujasi. Voi olla, että olen keksinyt tämän itse, mutta muistan kuulleeni, että onnellisen koiran tassut tuoksuvat popcornille. 

Elit täyttä elämää viimeiseen päivääsi asti. Toiseksi viimeisenä päivänäsi (karvaa vaille 16 ja puoli vuotiaana) leikit vielä häntä villisti heiluen, teit tavallisen iltalenkin (jolla löysit metsämansikoita) ja nukuit yösi rauhallisesti polvitaipeisiini käpertyneenä, kuten aina. Aamulla takajalkasi eivät sitten yhtäkkiä kantaneetkaan. Lähdimme eläinlääkäriin raskain mielin, viimeiseen matkaasi varautuneina. Kun mies käynnisti auton, radiosta alkoi soida Eric Claptonin Tears in heaven. Silloin viimeistään tiesin, että yhteinen matkamme täällä maan päällä oli päättymässä. Kiitos, sinä pieni, ihmeellinen koira! Teit monen elämästä onnellisempaa pelkällä olemassaolollasi.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 4.8.2019

Kiitos, äiti!

Posted on by
2

Sinä synnyit sodan jälkimainingeissa. Suomessa elettiin kovia ja köyhiä aikoja. Suomi piti saada nousuun, ja jokaisen panos oli tärkeä. Reippaus nousi arvoista tärkeimmäksi, hopealle kiri ahkeruus ja pronssia olisi varmaankin saanut sinnikkyys. Sinusta kasvoi reipas, sinnikäs ja ahkera suomalainen, joka meni naimisiin 18-vuotiaana ja tuli äidiksi 19-vuotiaana. Silloin synnyin minä, ja parin vuoden päästä pikkuveljeni. Kasvoin reippaiden ja kunnollisten arvojen perheessä, jossa retkeiltiin, leivottiin, marjastettiin, melottiin ja hiihdettiin. Ja korjattiin itse ihan kaikki. Olet vieläkin, yli 7-kymppisenä, tavattoman reipas. Olet ollut korvaamaton apu lastenhoidossa, juhlien järjestämisessä ja koirien hoitamisessa (isä toki myös).

Kiitos, äiti, reippaudesta. Joskus kapinoin kovasti päälleliimattua reippauttani, joka ajoi minut suorittamaan elämää ihan hampaat irvessä. Kuvittelin oikeasti olevani todella reipas ja ahkera, koska äitinikin on, vaikka todellisuudessa olen parantumaton fiilistelijä ja taivaanrannanmaalari – en siis ollutkaan samanlainen kuin äitini. Kun oikea luontoni kirkastui itselleni, ja annoin suorittajaminälle potkut, tajusin, miten paljon hyötyä reippauskasvatuksesta on itselleni kuitenkin ollut: Opin rakastamaan liikuntaa ja fyysistä rasitusta. Sitä ihanaa tunnetta, kun lihakset uupuneina ja aivot paljosta hapesta pökertyneinä saa kellahtaa pehmoiseen petiin. Opin selviytymään ison perheen arjesta. Opin olemaan ahkera liisa, kun sellaista tarvitaan, vaikka luontoni kiskoisi fiilistelyn suuntaan. Mikä haahuilija olisinkaan toisenlaisen äidin tyttärenä!

Kiitos, äiti, kauneudentajusta. Lapsuuskodissani on aina panostettu kattauksiin. Joulun ja pääsiäisen ajan aterioilla (ja pienempinäkin juhlapäivinä) olet aina taitellut servetit kauniisti, asetellut kukkia tai muita koristeita, sytyttänyt kynttilät ja tarjonnut juhlavaa ruokaa. Vähillä rahoilla onnistuit loihtimaan lapsuuteeni juhlatunnelman vaikka tyhjästä.

Kiitos, äiti, uteliaisuudesta. Se on onneksi asia, jonka olen perinyt sinulta. Uteliaisuus elämää kohtaan saa sinut yhä innostumaan uusista asioista, kuten nyt vaikka somesta. Päivität sujuvasti sekä Facebook- että Instagram-tiliäsi, kommentoit WhatsAppissa näppärästi emojeilla, ja koronakaranteenin aikana olet oppinut käyttämään jopa Zoomia! Luet ahkerasti, käyt kirjallisuuspiirissä, ilahdutat yksinäisiä vanhuksia ja opetat maahanmuuttajille suomea. Olen tavattoman ylpeä sinusta, äiti!

Kiitos kahdesta elämänviisaudesta, joita hoit koko lapsuuteni – ja taidat sanoa vieläkin: “Asioilla on tapana järjestyä” ja “Ei se nyt niin nokonuukaa ole”. Ensimmäistä huomaan hokevani itsekin omille lapsilleni, ja toista pyrin toteuttamaan koko ajan paremmin. Suorittajaminäni vihasi tuota “Ei se nyt niin nokonuukaa ole” –lausetta, koska kaikenhan piti olla täydellistä! Lause soti kaikkia pyrkimyksiäni vastaan, kunnes annoin periksi ja tajusin, että viisaus piili juuri siinä: kaiken ei tarvitse aina olla niin justiinsa. Kiitos, äiti, viisaudestasi.