Tag Archives: koulu

Opettajan toukokuu

Posted on by
Vastaus

Toukokuu kuulostaa lupaavalta. Kepeältä ja aurinkoiselta. Toukokuu on lupaus kesästä. Lupaus vapaudesta. Toukokuussa kaikki puhkeaa kukkaan. Paitsi opettaja.

Opettajan toukokuu on karuselli, joka pyörii hitusen liian kovaa. Aluksi karusellissa on melkein hilpeää, iloisia lapsia ja vauhdikasta menoa. Vaan annas olla, kun kevät etenee. Karusellin vauhti alkaa kiihtyä semmoiseksi, että päätä huimaa ja pyörryttää, mutta kesken kieputuksen kyydistä ei voi hypätä. Kieputus kiihtyy kiihtymistään, ja lopulta kaikki muuttuu sumeaksi, eikä opettaja kykene muuhun kuin pitelemään tiukasti kiinni ohjaksista. Lopulta kesäkuussa karuselli yhtäkkiä pysähtyy ja sinkauttaa opettajan kyydistään pihalle. Opettajaa pyörryttää ja silmissä vilisee. Huojuvin jaloin hän hoipertelee jonnekin rauhallisen paikkaan lepäämään ja keräilemään itseään.

Opettajan toukokuu on Mount Everest. Ystävät ja tuttavat huikkailevat vastaantullessaan hyvää tarkoittavasti: “Voi, miten lähellä on jo kesäloma!” Niinhän se on. Yhtä lähellä kuin Mount Everestin huippu sieltä alhaalta katsottuna. Koko lukuvuosi on matkattu autolla Nepaliin, ja toukokuussa saavutaan Mount Everestin juurelle. Enää vaivaiset 8 kilometriä ja risat huipulle. Mutta se on Mount Everest –kilometrejä. Huipulla alkaa kesäloma. Opettaja voisi pystyttää lipun merkiksi, että maali on saavutettu. Mutta ei hän jaksa.

Opettajan toukokuu on linkousohjelma. Koko lukuvuosi on pyöritetty pitkää pesuohjelmaa, ja toukokuussa alkaa linkous. Opettajasta lingotaan kaikki jäljellä oleva energia, virta ja into irti, koska niitä tarvitaan toukokuussa. Kevätjuhlan jälkeen pesukone sylkäisee nurmikolle kuivaksi puristetun, pyörtyneen opettajan, joka jää siihen makaamaan ja odottamaan lempeää kesätuulta ja auringon elvyttävää lämpöä.

Toivotaan, että uuden lukuvuoden aloittaa luonnon helmassa tuulettunut, aurinkoenergialla ladattu, riippukeinussa leppoistunut, kaikkeen odottamattomaan valmis, itseään kuunteleva, sopivan innokas, voimansa palauttanut opettaja. Tule, ihana kesä!

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 17.5.2017

Uskalla olla huono

Posted on by
2

Kun opevuosia on takana yli kolmekymmentä, pysähdyin miettimään, mitä tällä kokemuksella haluaisin sanoa nuorelle itselleni, sille uransa alussa olevalle opettajalle. Sain nuorena opena toki paljonkin hyviä neuvoja ja apua, mutta seuraavat neuvot tällainen tunnollinen suorittaja olisi oikeasti tarvinnut:

  1. Mieti, mitä voit jättää tekemättä.
    Opettajan työ on sellainen sirkusareena, että itsensä voi uuvuttaa helposti viikossa, jos yrittää koko ajan pitää kaikki pallot ilmassa. Heti alussa kannattaa opetella kullanarvoinen karsimisen taito. Vastavalmistuneelle se on tietenkin haastavaa, kun ei vielä oikein hahmota, mikä on vähemmän tärkeää kuin joku toinen. Mutta jos jokin projekti tai kuvistyö tuntuu liian kuormittavalta eikä ole pakollinen, jätä väliin. Joskus voi jättää koko kuviksen (tai muun oppiaineen) väliin, jos tulee muuta tärkeämpää tilalle. Aika monessa kohtaa voi ihan itse helpottaa omaa työtään.

  2. Uskalla olla huono.
    Välillä on ihan ok olla huono. Silloin oppii, mikä ei ainakaan toimi luokassa ja omassa opettajuudessa. Samalla oppii armollisuutta ja inhimillisyyttä. Oppilaillekin on tervettä nähdä, että aina ei mene ihan putkeen – edes opettajalla (muillehan se ei ole uutinen, mutta lapsille tuntuu yhä olevan). Professori Juha T. Hakalan mukaan useimmissa töissä riittää seiskan taso, mikä suojelee ihmistä uupumukselta. Tässä tapahtuu itse asiassa yleensä hassu paradoksi: kun sallii itselleen huonot oppitunnit, tekeminen rentoutuu ja tunneista tuleekin parempia!

  3. Löydä oma Juttusi.
    Itse en vastavalmistuneena yhtään tiennyt, mikä on Juttuni. Puursin ja ahersin ja vakoilin muilta mallia (toki hyödyllistä sekin!), vaikka minulla olisi koko ajan ollut omat Juttuni. En vain tajunnut, että ne olivat niitä. Olin harrastanut tanssia pienen ikäni ja rakastin sitä yhä. Musiikin ja liikkeen yhdistäminen olikin the Juttu. Olin aina rakastanut riimittelyä ja piirtämistä, joten niistäkin tuli opettajan työni kultakimpaleita. Käytä opetuksessasi siis paljon sitä, minkä osaat ja mitä rakastat. Kun opettajalla on kivaa, oppilaillakin on kivaa (tai ainakin kivempaa). Sitä paitsi ihminen ei uuvu tehdessään sitä, mitä rakastaa, vaikka tekisi sitä paljonkin. Siksikin on tärkeää raivata tilaa omille jutuilleen. Joku voi ajatella, ettei minulla ole mitään Juttua, mutta opettajan työ on niin monipuolista, että uskoisin kaikille löytyvän omia juttuja: tarinoiden kertominen, käsityöt, opetuskeskustelut, säveltäminen, maalaaminen, digimaailma, matemaattiset ongelmat, kartat, eräjormailu, pelit ja leikit, mindfulness, saduttaminen, draama, you name it!

  4. Kohtaa lapset.
    Sanoisin nuorelle itselleni myös, että muista kohdata ne lapset. Jos joku tunti menee kokonaan siihen, että juttelette kuulumisia tai puratte jotakin välituntikonfliktia, hyvä niin. Se on silloin ja siinä hetkessä tärkeämpää kuin ne sanaluokat tai allekkainlaskut. Harva sitä paitsi pystyy vastaanottamaan mitään uutta oppia, jos mielessä kuohuu välitunnin tai viikonlopun asiat.

    Olen oppinut oheisten neuvojen tärkeyden tietenkin kantapään kautta. Vuosikausia yritin vimmaisesti olla hyvä opettaja. Sitten tuli sellaisia elämäntilanteita, etten yksinkertaisesti enää kyennyt enkä jaksanut. Oli pakko astua itse kyhäämältäni (huojuvalta) jalustalta alas lattialle ja ihan itselleni sopiviin saappaisiin. Kun aloin olla enemmän minä ja enemmän läsnä, hommat alkoivatkin soljua yhtäkkiä puolta vähemmällä vaivalla. Kun luovuin puskemisesta ja puristamisesta, päästäni alkoi pulputa ideoita aivan itsestään. Töihin oli kiva ja kiinnostava mennä, koska yhtään en aamulla tiennyt, mitä päästä sinä päivänä pulpahtaisi (toki jokin suunnitelmakin oli, mutta niillä oli tapana muuttua lennossa). Toisinaan päästä tietenkin pölähtelee pelkkiä pölypalloja ja läsnäolokin pätkii ja takkuaa, mutta se ei haittaa, koska tiedän jo, että lääke siihen on tehdä silloin vähemmän eikä enemmän.


Kuva on Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen korteista.

Kun kaikki muuttuu paitsi koulu

Posted on by
1

Olen ollut opettaja jo iäisyyden. Tiedän sen siitä, että oppilaat kyselevät minulta, millä luokalla olin talvisodan alkaessa ja kuinka vanha olin silloin, kun Jeesus eli maan päällä. Silti kuvittelen usein olevani yhä nuori ja notkea opettaja, koska en ajattele ikääni. Viime aikojen uutiset ovat kuitenkin saaneet minut tajuamaan, että oikeasti haluan olla vanha kääpä. Tai ainakin vakaa mänty.

Haluan olla jotakin, joka ei muutu ja heilahtele kaikkien tuulahdusten mukana. Lapsilla on tarpeeksi muutosten tuulia omissa elämissään, kun jollakulla muuttuu osoite tämän tästä, toisella koko perhekunta, ja samalla maailma ympärillä uhkaa sortua palasiksi. Koulun kuuluu olla turvasatama. Vakaa ja sama kaikille. Hitaasti muuttuva ja ennalta-arvattava. Haluan olla kääpä, koska koen oppilaiden tarvitsevan sitä, että ope on vähän jäärä ja koulussa on vähän vanhanaikaista, mutta niin ihanan turvallista. Kun maailma muuttuu ympärillä niin, että paukkuu, on oltava paikka, jossa luokka on samalla paikalla, päivärytmi lukujärjestyksen mukainen ja opettaja muuttumaton kuin vanha mänty.

Opettajan ei tarvitse lähteä puuhaamaan jumppapalloja luokkaan tuoleiksi heti, kun jossakin hihkutaan niiden edistyksellisyyttä. Opettajan ei tarvitse tehdä niin kuin minä tein. Parin viikon kokeilun jälkeen meillä kannettiin jumppapalloja luokasta ulos ja tuoleja takaisin sisälle, koska kenenkään hermo ei kestänyt sitä tauotonta nitinää, jonka kuminen jumppapallo ja muovinen kokolattiamatto saivat aikaan. Oppilaan vahva takaraivo onneksi kesti sen pamauksen, joka syntyi jumppapallon jousto-ominaisuuden testauksessa kesken oppitunnin. Opettajan ei myöskään välttämättä tarvitse sisustaa luokkaansa lattiatyynyillä, joiden päällä oppilaat voivat makaillen laskea matikan laskujaan, niin kuin minä tein. Lapsilla oli mukavaa, tosin numeroista ei saanut selvää. Opettajalla ei ollut mukavaa, ja polvista katosi tunto. Opettajan kuuluisi lipua luokassa kuin tuuli ja pysähtyä vaivihkaa oppilaan kohdalle kuiskimaan ohjeita, kehumaan ja koskettamaan rohkaisevasti olkapäästä. Konttaamalla kaikki tuo kävi jokseenkin hankalaksi. Lattiatyynyt kannettiin ulos, järki palasi päähäni ja tunto polviin.

En tavoittele taantumusta tai kehityksen jarruttamista. Haluan valaa uskoa ja rohkeutta siihen, että jokainen opettaja voi olla hyvä omalla ainutlaatuisella tavallaan. Joku tarvitsee siihen kasan jumppapalloja, toinen luokan täysremontin, kolmas pitkiä hengitysharjoituksia oppilaiden kanssa, neljäs rutiiniksi muodostuneen aamupiirin.

Tärkeintä luokassa on kuitenkin se, mitä ei näe, vaan tuntee. Jos ilmapiiri on hyväksyvä ja lämmin, ja jos opettaja tuntee oppilaitaan kohtaan inhimillistä rakkautta ja kykenee sitä jotenkin sinne pulpettien väliin välittämään, on istuimen materiaalilla aika vähän merkitystä. Luokan sisustus on toisarvoista, koska jokainen osaa kantaa tuoleja ulos ja jumppapalloja sisään. Niiden näkymättömien (ja tärkeimpien) asioiden kantaminen luokkaan on paljon vaikeampaa.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 19.11.2015.

Mikään ei ole kovin tärkeää, paitsi hengittäminen

Posted on by
Vastaus

Opettajaurani alussa ajattelin, että tärkeintä on opettaa lapsille taitoja. Valtavasti taitoja, että pärjäävät sitten elämässä. Tiedon jakaminen oli myös tärkeää. Olisi ollut kauheaa, jos oppilaani eivät olisi aikuisena tienneet, että orava on nisäkäs tai että palokärjellä on punainen päälaki. Silti joka vuosi joku vastasi kokeessa, että orava munii ja että palokärjen tunnistaa siitä, että sillä on kaksi jalkaa ja se osaa lentää.

Viime vuosina olen kokenut jonkinlaisen minivalaistumisen sen suhteen, mikä omassa työssäni on oikeasti tärkeää: Oppilaita on opetettava olemaan läsnä ja hengittämään. Heitä on opetettava viihtymään itsessään, pitämään itseään ja muita hyvinä tyyppeinä ja uskomaan itseensä oppijana. Siinä on opetukseni kivijalka. Siihen päälle voi sitten rakentaa vaikka minkälaista kärrynpyörää ja lauseenjäsennyssessiota – siis ihan kaikkea.

Ekaluokalla aloitamme olemisesta ja hengittämisestä. Päivä alkaa yleensä nenähengityksellä. Joskus hengitämme hyvää mieltä sisään ja pahaa mieltä ulos. Joskus seisten, kädet vatsan päällä, joskus istuen tai lattialla maaten. Jokainen ekaluokkalainen pysähtyy hetkeksi olemaan itsensä kanssa ja tekemään ei-mitään. Harjoitus on aluksi joillekuille turkasen vaikea, melkein mahdoton. Mutta kun siitä tekee kevyesti vapaaehtoista eikä puske ja pakota, nenähengitys alkaakin olla ihan tavallinen ja normaali osa päivää. Nenähengitys sopii melkein mihin tahansa tilanteeseen: päivän aloitukseen, hektisen menon rauhoittamiseen, vaikean asian omaksumisen helpottamiseen, jännityksen ja stressin lievittämiseen, omien tunteiden säätelyyn… Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Tässä villisti pyörivässä maailmassa vain vauvat osaavat hengittää täydellisesti. Meidän muiden pitää opetella se uudestaan.

Stressinhallintataitona rauhallinen, tietoinen hengittäminen on vailla vertaa. Epäsäännöllinen hengitys sen sijaan pitää stressiä yllä, ja kun tiedämme, mitä pitkittynyt stressi voi saada aikaan, olen entistä vakuuttuneempi, että tärkein tehtäväni on opettaa lapsia hengittämään tietoisesti. Yhdessä hengittely on sitä paitsi hyvällä tavalla yhteisöllinen kokemus, jolla saattaa olla myönteinen vaikutus myös luokan yhteishenkeen.

Vaikeiden tunteiden säätelykin onnistuu paremmin, kun vähän aikaa hengittelee rauhallisesti nenän kautta sisään ja ulos. Aikaisemmat, isommat oppilaani, joiden kanssa ehdin harjoitella hengittämistä kuusi vuotta, kertoivat ihania esimerkkejä tilanteista, joissa he olivat turvautuneet nenähengitykseen vapaa-ajallaan: raivari kotona rauhoittui eikä edennytkään räjähdyspisteeseen, esiintymisjännitys lievittyi soittokoetta ennen, kisajännitys helpottui ennen urheilusuoritusta, pelkotila pimeässä kodissa katosi jne. Huippuhetki oli, kun luokkaan tullessani koko kuudes luokka retkotti pitkin lattiaa tai pulpeteillaan, luokka oli pimennetty, hiljainen musiikki soi (”nenähengitysmusiikkimme”) ja kuului vain vienoa tuhinaa. Oli kuulemma ollut levoton meno, niin porukalla päättivät rauhoittua hengittelemään.

Oppilaitteni vanhemmista kukaan ei ole kritisoinut nenähengitysharjoituksiamme. Keskustelupalstoilla sen sijaan olen saanut jonkin verran lokaa niskaan, kun kuulemma harjoitan luokassani vieraita uskontoja. Nämä kommentit ovat tietenkin ihmisiltä, jotka eivät tiedä luokkani nenähengitysharjoituksista mitään. Hengittämisen opettelu ja mielensä rauhoittaminen eivät mielestäni voi olla minkään uskontokunnan yksityisomaisuutta. Ne ovat kansalaistaitoja, joille on käyttöä nyt enemmän kuin koskaan ennen. Nenähengitys on sitä paitsi mainio taikasauva: luokan toiminnallisen mekastuksen saa hetkessä zenmäiseen rauhan tilaan – ja opekin jaksaa paremmin.

Kirjavinkkejä:

Minna Martin, Hengitys virtaa

Martin-Seppä-Lehtinen-Törö, Hengitys itsesäätelyn ja vuorovaikutuksen tukena

Daniel Rechtschaffen, Keskittymiskykyä luokkaan

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 23.11.2017.