Tag Archives: marraskuu

Ystäväni, marraskuu

Posted on by
Vastaus

Marraskuu on täällä. Harmaa, pimeä, synkkä, ikävä ja masentava kuukausi. Paitsi että minulle se on seesteinen suvantovaihe, lempeä lepokuu, vuosittainen elämän välitilinpäätös ja armollisuuden ajanjakso. Marraskuu on lupa levätä, pysähtyä, rauhoittua. Marraskuu on kaikessa pimeydessään yksinkertaisen ihana. Miettikää vaikka lepattavaa kynttilänliekkiä, höyryävää lempiteetä kupissa, ehkä vähän suklaata ja ympärillä peitonpehmeä pimeys – kuka sellaista voisi vastustaa?

Marraskuu on kuin viisas ystävä, joka uskaltaa olla sielua ja ytimiä myöten aito ja rehellinen. Se ei koreile eikä kumartele. Se ei yritä olla houkutteleva, trendikäs, suosittu tai suloinen. Se ei raahaa rannoille eikä hohtaville hangille (vaikka niillekin on aikansa ja paikkansa), se ei puske pihatöihin eikä suitsi suursiivoukseen. Kynttilänvalossa se piilottaa pölypallerot ja silottaa silmien välin. Marraskuu opettaa, että olemisessa on joskus ihan riittävästi tekemistä, ja mikä olisikaan parempi aika opetella olemaan kuin yhtä matkaa luonnon kanssa?

Marraskuun viisaus on vertaansa vailla. Se ei vaadi eikä viekoittele, ei tuomitse eikä teeskentele. Marraskuu on vilpitön, paljas ja rohkea. Se uskaltaa päästää irti menneestä, kaikista lehdistään, kukistaan, kaikesta kauniistakin, jonka on aika mennä. Se tietää, että tulee uusia keväitä, uusia lehtiä, uusia kauniita asioita. Se uskaltaa päästää irti ja luottaa. 

Kunpa osaisin olla vähän enemmän marraskuu. 

Puhutteleva paljaus

Posted on by
Vastaus

Tänään ihailin metsälenkillä marraskuisia paljaita puita, kauniita, puhtaita runkoja ja hentoja, huurteisia heinänkorsia. Koko ajan vaivasi, että marraskuisella metsällä tässä silmieni edessä oli jotakin sanottavaa. Siinä se seisoi puhuttelevana ja hiljaisena, paljaana ja levollisena. Ja yhtäkkiä valkeni.

Marraskuulla ja kivillä on ollut minulle asiaa koko elämäni. Olen keräillyt kiviä, ihaillut, kuvannut ja silitellyt. Kivet ovat kutsuneet minua pysähtymään ja rauhoittumaan. Marraskuu tekee samaa. Se on tuntunut joka vuosi lempeältä syliltä, johon tekisi mieli käpertyä, mutten ole oikein ymmärtänyt, miksi. Marraskuu lepää omassa rauhassaan vailla suorituksia tai yrittämistä, se ei viserrä eikä viekoittele, ei leisku eikä lepata. Marraskuu on. Ja minunkin pitäisi.

Marraskuun paljaus muistuttaa aitoudesta. Omana, paljaana itsenä oleminen riittää. Ei tarvita ihmeellisiä suorituksia tai satoja tykkäyksiä, että olisi rakastettava. Levollinen, riisuttu marraskuu vetää minua puoleensa. Samoin tekee ihminen, joka on marraskuun kaltainen, ei synkkä (koska minun marraskuuni ei ole synkkä), vaan paljas, aito ja levollinen. Kun ihminen oppii marraskuulta sen, minkä marraskuu aina tulee meille opettamaan, alkaa elpyminen, omaksi itseksi kasvaminen ja omassa itsessään lepääminen.

Kesän kauneus on helppoa, samoin kimmeltävien hankien tai hehkuvan ruskan. Marraskuun kauneus on syvempää laatua, se näyttää, mitä on kaiken alla. Koristelematon totuus, karu kauneus, jonka paljaudessa on jotakin pyhää. Ihmisissäkin minua on alkanut viehättää karumpi, elämän muovaama kauneus. Sellainen, josta huokuu aitous ja itsessään lepääminen. Sellaiseen ihmiseen kauneus tarttuu kuin huurre heinänkorteen. Marraskuinen kauneus.

Marraskuu on niin viisas, että siitä pitäisi tehdä ihmiskunnan esikuva. Marraskuisuus olisi kehuista kaunein. ”Siinä vasta marraskuinen tyyppi”, sanottaisiin ja tarkoitettaisiin levollista ja aitoa ihmistä. Tyyppiä, joka ei yrittäisi esittää eikä suorittaa. Olisi vain. Ihan niin kuin marraskuu. Ihanaa marraskuuta, tyypit!

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 21.11.2018.

Oodi marraskuulle

Posted on by
2

Olen selkeästi kesäihminen. Ja syysihminen. Ja talvi-ihminen. Mutta kevään kanssa meillä on välien selvittely kesken, koska kevät ei tottele. Kevät paistaa lojottaa alastomaan, paljaaseen maaparkaan juuri silloin, kun se on rumimmillaan. Kevät alleviivaa maisemasta koirankakkakasan, henkensä heittäneen, mädän kukkaraasun, kuralätäkössä lilluvan käärepaperin ja käytetyn tiesminkä. Se kohdistaa spottinsa häpeämättömän julmasti siihen, minkä pitäisi antaa rauhassa pukeutua vihreään. Vai kuka muka haluaisi seisoa estradilla kirkkaassa valossa alastomana, spotti kohdistettuna selluliittimuhkuroihin, raskausarpiin ja juustojuhlien jälkeiseen finnirykelmään? En minä ainakaan. Mutta kevään mielestä se on ok ja suorastaan hauskaa. Kevät on julma ja vaativa, vaikka olen antanut sille hyvin selkeät ohjeet: himmeämpää valoa aluksi, vihreää vaatetta maiseman peitoksi ja vasta sitten täysi loiste päälle. Mutta kevät ei opi. Kevät porskuttaa menemään kuin pitelemätön häirikköoppilas: muut sopeutukoot, kevät tekee, mitä huvittaa.

Toista on marraskuu. Ihmisen ihana lepokuu, armas talvihorros ja suopea, suklainen syli. Marraskuu kutsuu ihmistä lepäämään, heittämään huolensa ja piilottamaan murheensa pimeään. Se käärii sinut villaiseen vilttiin, valaisee varoen kynttilänliekillä ja syöttää suklaata suuhusi. Se ei vaadi bikinikuntoa eikä pihatöitä, se ei kuiski korvaasi ikkunanpesua tai haravahuhkintaa, se ei vaadi mitään. Marraskuu silittää poskea pehmeällä peitolla ja keittää sinulle kuumaa juomaa. Marraskuu lupaa lepoa ja rauhaa, suloista pimeyttä, jossa mieli saa levätä, koska lika, pöly, virheet ja epätäydellisyys eivät näy. Näkyy vain kynttilänliekki ja hempeä hämärä. Näkyy se, mitä kirkkaassa valossa ei näe. Alkaa näkyä ihanuutta siellä, missä päivänvalossa oli pelkkää sotkua, kauneutta siinä, missä valo näytti virheen. Alkaa näkyä asioita, joita voi nähdä vain marraskuussa.

Marraskuu on taikakuu. Suorittajasta sukeutuu sohvaperuna. Himoliikkujasta himmailija. Raivoreippaasta rapsuttelija. Marraskuu on ihana.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 3.11.2015.