Tänään oli raskas aamu. Oman elämän kipeät asiat läsähtivät päin näköä niin, että piti vähän aikaa parkua ihan olan takaa. Kaikki järjestyy -asennetta ei meinannut millään löytyä. Kuivasin kyyneleet ja lähdin kuitenkin toimittamaan asioitani.

Ajelin autojonossa hissukseen, kun huomasin tien reunassa rollaattoriin nojailevan, vuoroaan odottavan mummelin. Pysäytin ja päästin hänet ylittämään tien. Moni heilauttaa tuossa tilanteessa autoilijalle kättään pikaisesti ja jatkaa matkaa. Vaan mitä teki tämä mummeli? Kääntyi katsomaan minua, hymyili valloittavasti, vilkutti ja ihan kuin olisi sanonut ”tuitui”. Ai että tuli hyvä mieli. Ensinnäkin siitä, että tajusin pysähtyä, ja sitten mummelin reaktiosta. Ajattelin siinä paikassa, että minäkin haluan isona olla tuollainen iloa pirskahteleva mummeli. Hymyilisin leveästi sinne ja tänne ja vilkuttaisin perään. Sanoisin ehkä tuitui, tai jotakin muuta.

Tuon pikkuriikkisen välikohtauksen jälkeen huomasin ajelevani autoa hymy huulilla ja ilon pyrkivän rintaan läpi kaikkien murhemöykkyjen ja huolipesäkkeiden. Ilo on sitkeä pieni luonnonvoima, joka raivaa tiensä perille juuri silloin, kun mieleen hiipii pelko, etten varmaan koskaan enää naura. Nyt tiedän, että nauran kyllä. Koska ilo on kuin aurinko. Se on koko ajan paikalla, vaikkei sitä aina huomaa. Se ei tarvitse kuin pienen raon murheen pilviverhoon valaistakseen synkkyyteen vaipuneen mielen. Joskus murheen pilviä siirtää sivuun toinen ihminen, joskus lemmikkieläin, joskus joku muu. Joskus ne siirtyvät sivuun aivan itsestään, koska on vastaansanomaton ilon aika.

Tänään hiukan ihmettelin, kun niin moni autoilija ajoi mummelin ohi pysähtymättä. Mutta ehkä he eivät nähneet koko mummoa. Ehkä olin ainoa, joka näki hänet, koska mummeli olikin minua varten tänne lähetetty enkeli, ilon lähettiläs. Terveisiä hänelle! Tuitui.