Opettajan toukokuu

Toukokuu kuulostaa lupaavalta. Kepeältä ja aurinkoiselta. Toukokuu on lupaus kesästä. Lupaus vapaudesta. Toukokuussa kaikki puhkeaa kukkaan. Paitsi opettaja.

Opettajan toukokuu on karuselli, joka pyörii hitusen liian kovaa. Aluksi karusellissa on melkein hilpeää, iloisia lapsia ja vauhdikasta menoa. Vaan annas olla, kun kevät etenee. Karusellin vauhti alkaa kiihtyä semmoiseksi, että päätä huimaa ja pyörryttää, mutta kesken kieputuksen kyydistä ei voi hypätä. Kieputus kiihtyy kiihtymistään, ja lopulta kaikki muuttuu sumeaksi, eikä opettaja kykene muuhun kuin pitelemään tiukasti kiinni ohjaksista. Lopulta kesäkuussa karuselli yhtäkkiä pysähtyy ja sinkauttaa opettajan kyydistään pihalle. Opettajaa pyörryttää ja silmissä vilisee. Huojuvin jaloin hän hoipertelee jonnekin rauhallisen paikkaan lepäämään ja keräilemään itseään.

Opettajan toukokuu on Mount Everest. Ystävät ja tuttavat huikkailevat vastaantullessaan hyvää tarkoittavasti: “Voi, miten lähellä on jo kesäloma!” Niinhän se on. Yhtä lähellä kuin Mount Everestin huippu sieltä alhaalta katsottuna. Koko lukuvuosi on matkattu autolla Nepaliin, ja toukokuussa saavutaan Mount Everestin juurelle. Enää vaivaiset 8 kilometriä ja risat huipulle. Mutta se on Mount Everest –kilometrejä. Huipulla alkaa kesäloma. Opettaja voisi pystyttää lipun merkiksi, että maali on saavutettu. Mutta ei hän jaksa.

Opettajan toukokuu on linkousohjelma. Koko lukuvuosi on pyöritetty pitkää pesuohjelmaa, ja toukokuussa alkaa linkous. Opettajasta lingotaan kaikki jäljellä oleva energia, virta ja into irti, koska niitä tarvitaan toukokuussa. Kevätjuhlan jälkeen pesukone sylkäisee nurmikolle kuivaksi puristetun, pyörtyneen opettajan, joka jää siihen makaamaan ja odottamaan lempeää kesätuulta ja auringon elvyttävää lämpöä.

Toivotaan, että uuden lukuvuoden aloittaa luonnon helmassa tuulettunut, aurinkoenergialla ladattu, riippukeinussa leppoistunut, kaikkeen odottamattomaan valmis, itseään kuunteleva, sopivan innokas, voimansa palauttanut opettaja. Tule, ihana kesä!

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 17.5.2017

Herra Hidas aviorakkauden ytimessä

Herra Hidas ja rouva Impulsiivinen lähestyivät kummallisen paljolta tuntuvaa neljän yhteisen vuosikymmenen virstanpylvästä. Vastahan he tapasivat ja suunnittelivat, kuinka tekisivät kaiken yhdessä, käsi kädessä elämänsä loppuun asti. Vastahan he seurustelivat ja ajattelivat, kuinka samanlaisia he olivatkaan: pitivät kaikista samoista asioista. Vastahan he olivat nuori aviopari, joka ihmetteli, kuinka läpikotaisin hyvin toisen voikaan tuntea.

Nyt tuon ikuisuutta merkitsevän virstanpylvään edessä he ihmettelivät, kuinka läpikotaisin väärässä sitä voikaan ihminen nuorena olla. Pariskunnan ei välttämättä olekaan hyvä tehdä kaikkia asioita käsi kädessä. Siinä voi jommankumman käsi puutua pahemman kerran.  Eivätkä he todellakaan pitäneet samoista asioista. Ajan myötä on oikein pitänyt suurennuslasin kanssa tarkentaa, että oliko niitä semmoisia, ja jos oli, niin mitä. Eikä toista voi oppia tuntemaan edes neljässäkymmenessä vuodessa, kun ei ihan itseäänkään. Aina on joku koluamaton nurkka, johon ei haluaisi puuttua.

Jossakin tuon pitkän ja ajoittain kivisenkin yhteisen polun aikana rouva Impulsiivinen keksi, että parisuhdetta piti piristää. Hän sai idean, että molemmat suunnittelisivat kerran kuussa parisuhdepäivän, jolloin suunnittelija päättäisi ja toinen seuraisi. Rouva Impulsiivinen sai idean äitinä aloittaa. Hän aloitti varovaisesti ja vei herra Hitaan teatteriin ja sitten kynttiläillalliselle. Herra Hidas ampui heti kovilla ja vei rouva Impulsiivisen autonäyttelyyn ja jääkiekko-otteluun. Seuraavaksi rouva Impulsiivinen vei herra Hitaan tanssikurssille. Ehkä siitä johtuen rouva Impulsiivinen joutui sadan vuoden mittaiselle kalastusreissulle, jossa aika ja elämä pysähtyivät ja naavaa alkoi kasvaa rouvan kulmakarvoista.

Pikku hiljaa oli pakko myöntää, että he pitivät eri asioista. Kultainen sääntö jouti parisuhteessa romukoppaan. ”Tee toiselle sitä, mitä tahdot itsellesi tehtävän” pätee ihmissuhteissa, joissa toisen mieltymyksistä ei ole parempaakaan tietoa. Mutta parisuhteessa olisi syytä olla. Parisuhteissa on vuosikausia aikaa ottaa selvää, mitä toinen vihaa ja mitä rakastaa. Rouva Impulsiiviselle kävi hyvin selväksi, että herra Hidas ei taivu tangoon eikä syty salsaan. Herra Hidas puolestaan oppi, että rouva Impulsiivinen ei kykene istumaan kalaveneessä hiljaa paikoillaan viittä tuntia eikä saa mitään kicksejä auton renkaiden potkiskelusta.

Niinpä suurinta rakkautta oli rouva Impulsiivisen mielestä se, kun herra Hidas järjesti rouva Impulsiiviselle yllätyksen (vaikka itse vihaa yllätyksiä). Hän vei rouvan musikaaliin, jossa oli paljon tanssia (jota herra Hidas ei ymmärrä) ja musiikki sellaista, josta rouva erityisesti piti (ja jota herra Hidas piti pelkkänä metelinä). ”Tee toiselle sitä, mistä tiedät hänen pitävän” on parisuhteen kultaisin sääntö.

Kivi kengässä

Laitoin lenkkarit jalkaan ja lähdin koiran kanssa lenkille. Kymmenen metriä käveltyäni huomasin (ja muistin), että minullahan oli kivi kengässä. Miten reagoin? En mitenkään. Koska olisihan se nyt ollut vaivalloista/hidastavaa/hankalaa ruveta horjumaan yhdellä jalalla ja poistaa se kivi. Niinpä jatkoin matkaani kivi kengässä. Huomasin kiven jo toissa päivänä, mutta en viitsinyt/jaksanut/malttanut tehdä asialle matkalla mitään, ja kotona asia ei enää vaivannut. Kävellessäni kipristelin varpaitani, koska kivi tuntui olevan isovarpaan alla. Yritin myös pamauttaa kävellessäni kantapään oikein voimalla asfalttiin, että kivi siirtyisi vaikkapa varpaiden väliin ja lakkaisi ärsyttämästä. Parin kilometrin kohdalla lamppu vihdoin syttyi: ehkä nyt yksinkertaisesti vain riisun kengän ja poistan kiven. Aah, mikä helpotus (ja yksinkertaisuus)!

Itselläni on ollut tapana ohittaa oman kehon viestit koko aikuisen elämäni ajan. Ei tämä nälkä nyt niin kova ole. Tarkenen kyllä. Ei väsytä oikeastaan yhtään. Ei se minua häiritse! Enkä ole ollenkaan pysähtynyt kuuntelemaan, onko asia tosiaan niin. Pitää syödä, kun on nälkä. Pitää pukeutua niin, että on hyvä olla. Pitää levätä, kun väsyttää. Ja pitää sanoa, että kiitos, kun kysyit, se tosiaan häiritsee aika lailla. Oman kehon viestejä ei saisi ohittaa, koska olet ainoa, joka ne kuulee. Kukaan toinen ei voi tietää, mitä kehosi yrittää sinulle kertoa. Saatat tosiaankin jaksaa ja saatat tosiaankin sietää häiriöääntä ihan hyvin. Tai sitten et. Vain sinä voit tietää.

Lasten ollessa pieniä lähdin eräänä talvisena päivänä kauppaan kaikkien kolmen ja pulkan kanssa. Menomatkalla sai istua pulkan kyydissä (ehkä vuorotellen, en muista), mutta paluumatkalla kahden vanhimman piti kävellä omin jaloin, koska pulkka oli niin täynnä ostoksia. Keskimmäinen yritti valittaa matkalla jotakin, että ”paha kävellä”, mutta tämä Vuoden Äiti vain opasti jatkamaan reippaasti eteenpäin, koska kuvitteli pulkkakyydin houkuttavan tavallisesti innokasta tallaajaa. Pulkkaan ei kuitenkaan mahtunut kuin ostokset ja 1-vuotias, joten tsemppasin tyttöjä reippaaseen kävelyyn. Kotona sitten huomasin, että keskimmäisen kengässä oli koko matkan ollut huulirasvapötkö.

Hiersipä sielua (tai kenkää) sitten pikkuinen kivi tai huulirasvapötkö, kannattaa pysähtyä miettimään, olisiko nyt aika sanoa häiriötekijälle heipat. Liian pitkään sinnittelystä ei nimittäin seuraa mitään hyvää. Kehon ääni vain vaimenee ja kohta takuuvarmasti sattuu. Sinnikkyydellä, sisukkuudella ja joustavuudella on omat tärkeät paikkansa, mutta niiden varjolla ei koskaan kuulu vahingoittaa itseään. Olet kaiken lempeän huolenpitosi arvoinen.

Hyvää tekeviä asioita

Kaikki ovat varmaan nähneet tai jopa saaneet lahjaksi selviytymispakkauksia. Sellaisia hassunhauskoja, siirtymävaiheeseen liittyviä ja usein jopa hyödyllisiä paketteja.  On selviytymispakkaus avioon astuvalle, vanhemmaksi tulevalle, keski-ikäistyvälle, eläköityvälle ja mitä kaikkea. Mutta tosielämän selviytymispakkauksia ei ole. Kun elämässä on vakava selviytymiskriisi, pakkauksia ei satele. Eikä sellaista kukaan toinen osaisi sinulle rakentaakaan. Isossa kriisissä jokaisen on rakennettava selviytymispakkauksensa ihan itse. Listaan oheen muutamia vinkkejä omista selviytymiskeinoistani tilanteissa, joissa huoli ja murhe uhkaavat musertaa mielen.

    1)   Työ. Opettajan työ on kaikessa hektisyydessään siunaus. Töissä ei ole aikaa omille murheille, huomio on pidettävä oppilaissa ja opetettavassa asiassa. Koko päivä menee puuhakkaassa kuplassa.

    2)   Koreografinen jumppa tai tanssitunti, missä et voi hetkeksikään päästää ajatuksiasi askelkuvioista.  

    3)   Äänikirjat. Ne vievät muille maille ja toisiin nahkoihin, tuntemattomien murheiden ja ilojen äärelle – ja niihin on pakko keskittyä, jos mielii pysyä kärryillä. Itse en pysty kuuntelemaan äänikirjoja paikallani keskittyen, mutta lenkillä, tiskatessa tai siivotessa ne ovat passelia seuraa. 

    4)   Leipominen. Leipominen vie minut aina sellaiseen tunnelmaan, jossa kaikki on hyvin. Johtuu varmaan siitä, että yleensä olen leiponut siksi, että jotakin kivaa on tapahtumassa: synttärit, kihlajaiset, valmistujaiset jne. Kakkujen koristelu on lempipuuhaani, jossa pääsen ainakin hetkeksi hyvää tekevään flow-tilaan. 

    5)   Suoratoistopalvelut. Jos huoli alkaa kuristaa liian kovaa, voi aloittaa vielä yhden jakson. Tai kokonaan uuden sarjan. 

    6)   Lapsenlapset. Ihanat positiivista energiaa uhkuvat pikkuihmiset, joiden kanssa elämä on koko ajan ihmeellistä ja focus hauskanpidossa. ”Mummi, minä olen niin innollinen”, henkäisi kolmevuotias äskettäin. (Innostunut ja onnellinen on tietenkin innollinen, jos ette vielä tienneet sitä.)

    7)   Koira. Koira pyrkii koko ajan palauttamaan itsensä ja ihmisensä rentoon ”kaikki on hyvin” -tilaan. Kyytiin pääsee mallioppimalla, pysähtymällä rapsuttamaan ja silittelemään tuota viisasta eläintä. 

Hyvää tekeviä asioita siis on. Huoli on läsnä, mutta myös vahva usko selviytymiseen. Vielä tulee parempia päiviä, huolettomia aikoja, keijunkepeitä kuukausia. This too shall pass.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 24.2.2019.

Oodi marraskuulle

Olen selkeästi kesäihminen. Ja syysihminen. Ja talvi-ihminen. Mutta kevään kanssa meillä on välien selvittely kesken, koska kevät ei tottele. Kevät paistaa lojottaa alastomaan, paljaaseen maaparkaan juuri silloin, kun se on rumimmillaan. Kevät alleviivaa maisemasta koirankakkakasan, henkensä heittäneen, mädän kukkaraasun, kuralätäkössä lilluvan käärepaperin ja käytetyn tiesminkä. Se kohdistaa spottinsa häpeämättömän julmasti siihen, minkä pitäisi antaa rauhassa pukeutua vihreään. Vai kuka muka haluaisi seisoa estradilla kirkkaassa valossa alastomana, spotti kohdistettuna selluliittimuhkuroihin, raskausarpiin ja juustojuhlien jälkeiseen finnirykelmään? En minä ainakaan. Mutta kevään mielestä se on ok ja suorastaan hauskaa. Kevät on julma ja vaativa, vaikka olen antanut sille hyvin selkeät ohjeet: himmeämpää valoa aluksi, vihreää vaatetta maiseman peitoksi ja vasta sitten täysi loiste päälle. Mutta kevät ei opi. Kevät porskuttaa menemään kuin pitelemätön häirikköoppilas: muut sopeutukoot, kevät tekee, mitä huvittaa.

Toista on marraskuu. Ihmisen ihana lepokuu, armas talvihorros ja suopea, suklainen syli. Marraskuu kutsuu ihmistä lepäämään, heittämään huolensa ja piilottamaan murheensa pimeään. Se käärii sinut villaiseen vilttiin, valaisee varoen kynttilänliekillä ja syöttää suklaata suuhusi. Se ei vaadi bikinikuntoa eikä pihatöitä, se ei kuiski korvaasi ikkunanpesua tai haravahuhkintaa, se ei vaadi mitään. Marraskuu silittää poskea pehmeällä peitolla ja keittää sinulle kuumaa juomaa. Marraskuu lupaa lepoa ja rauhaa, suloista pimeyttä, jossa mieli saa levätä, koska lika, pöly, virheet ja epätäydellisyys eivät näy. Näkyy vain kynttilänliekki ja hempeä hämärä. Näkyy se, mitä kirkkaassa valossa ei näe. Alkaa näkyä ihanuutta siellä, missä päivänvalossa oli pelkkää sotkua, kauneutta siinä, missä valo näytti virheen. Alkaa näkyä asioita, joita voi nähdä vain marraskuussa.

Marraskuu on taikakuu. Suorittajasta sukeutuu sohvaperuna. Himoliikkujasta himmailija. Raivoreippaasta rapsuttelija. Marraskuu on ihana.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 3.11.2015.

Curling-tyyppi

Bongasin tänään somesta uuden termin: curling-puoliso. Curling-vanhemmuudesta varmaan kaikki ovat kuulleet: ne sellaiset äidit ja isät, jotka siloittelevat lapsensa tietä ja poistavat jo etukäteen kaikki pettymykset ja pahat mielet palleroisensa polulta. Olin vähän ylpeä siitä, etten ainakaan ollut mikään curling-vanhempi – pettymyksiä ja pahaa mieltä piisasi… No ei ehkä tavallista enempää kuitenkaan, mutta niitä ei ainakaan kaikin voimin kaihdettu. Tänään tajusin, että olen tainnut silti olla aika vahvasti curling-tyyppi. En ehkä curling-puoliso, mutta curling-tyyppi.

Millainen on sitten curling-tyyppi tai -puoliso? Sellainen, joka pyrkii tasoittamaan toisten tunnetiloja, jotta kaikilla olisi kivaa ja leppoisaa. Sellainen, joka vääntää itsensä vaikka umpisolmuun, jos ikävä tunnelma sillä kevenee. Sellainen, joka patoaa omat pahat mielensä ja suuttumuksensa jonnekin peräsuolen peränurkkaan ja toivoo, että ne katoaisivat sieltä muun kuonan mukana viemärin kohinaan. Sellainen, joka huomaa heti, kun tunnelma alkaa valahtaa ja luulee, että on yksin hänen vastuullaan korjata tilanne. Sellainen, joka vaikuttaa ihan hullun positiiviselta, mutta onkin pelkästään hullu. No ei ehkä hullu, muttei kauhean viisaskaan.

Curling-tyypin vahvuus on hyvän ilmapiirin luominen, mikä on tietty hieno taito. Mutta kuten kaikki vahvuudet, tämäkin on toisaalta myös viheliäinen vamma. Curling-tyypin pitäisi tajuta, ettei ikävien tunteiden patoaminen yhtään mihinkään ole tervettä. Jonakin päivänä tulee nimittäin räjähdys tai terveyden romahdus tai jotakin muuta kamalaa, joka ei parannakaan ilmapiiriä. Mutta eihän curling-tyyppi itselleen mitään mahda. Hän hinkkaa ilmapiiriä rattoisammaksi vaikka väkisin. Kunnes tulee niin totaalinen stoppi, ettei harja enää heilu.

Jonakin sysisynkkänä päivänä curling-tyyppi tajuaa, että hän voi olla myös pahalla tuulella. Että hän voi sanoa, ettei jaksa eikä huvita. Taivas ei siitä putoa eikä maapallo lakkaa pyörimästä. Ehkä joku muu saa tilaisuuden keventää ilmapiiriä. Tai sitten kukaan ei tee sitä, ja elämä on hetken synkkää. Eikä siitäkään taivas putoa. Curling-tyypin elämä sen sijaan helpottuu, ja hän pystyy vihdoin olemaan isosti ihminen. Välillä kiva, välillä umpisurkea.

Kuva: Pixabay

Aikuisuus on

Lapsena sitä ajatteli, että aikuisuus se vasta on hienoa: vaihtoehtojen valtameri, mitä kohti kannatti meloa reippain vedoin rajoittamattoman vapauden kiilto silmissään. Odotin kiihkeästi aikuisuutta, ja mitä vanhemmaksi kasvoin, varsinkin merkkiä aikuisuudesta. Odotin ihmeellistä vakautta ja varmuutta, jotakin päälleni laskeutuvaa aikuisuuden viittaa tai päähäni tömähtävää viisasten kiveä. Ei tullut viittaa eikä kiveä, tuli perhe ja työ ja muutama kivinen karikko. Pikku hiljaa aloin oivaltaa, mitä aikuisuus on. Se ei olekaan valmiiksi tulemista tai rajoittamatonta vapautta, vaan vastuun ottamista omasta ja itseä pienempien ja heikompien elämästä. Aikuisen tehtävä on ottaa vastuu omista teoistaan ja hyvinvoinnistaan eikä hakea vastuunkantajaa jostakin päättäjästä, vanhemmasta tai edes kumppanista. Kuulostaa vaikealta, mutta niin kuulosti apupyörien irrottaminenkin joskus.

”Minusta ei koskaan tule aikuista”, huutelee viisikymppinen julkkis ylpeänä iltapäivälehdessä. ”Jipii, olen Facebook-testin mukaan 16-vuotiaan tasolla!” tuulettaa kolmen lapsen äiti statuspäivityksessään. Aikuisuuden brändi kaipaa siis pikaista päivitystä – kaikki haluavat täyttää kahdeksantoista, mutta harva hinkuu enää aikuiseksi. Monen yllätykseksi aikuisuus ei kuitenkaan tarkoita parasta ennen -päiväyksen peruuttamatonta ylittymistä vaan oikeanlaista asennetta. Aikuisuus on viisautta. Aikuisuus on uskallusta. Aikuisuus on sitä, että pääsee takapenkiltä oman elämänsä kuljettajan paikalle.

Aikuisuus on myös sitä, ettei päästä omia pelkojaan valumaan lapsen reppuun. Aikuisen tehtävä on suojella lasta, valaa uskoa ja toivoa onnelliseen elämään ja turvalliseen maailmaan. Aikuisen tehtävä on luoda turvaa ja luottamusta, vaikka pikkuisen feikisti. Joka päivä itsekin vakuuttelen oppilailleni, että maapallo pelastuu, pandemiat hiipuvat ja pakolaisille löytyy koti, kun maailmantuska tihkuu pulpettien takaa opettajan syliin. Lasten tehtävä ei ole kantaa murheita aikuisten ongelmista, heidän kuuluu juosta perhosten perässä ja riemuita tontun muotoisesta pilvestä.

Onneksi aikuinenkin saa joskus riemuita: saa tehdä salaa lapsilta kiellettyjä hekumallisia juttuja. Ja nyt tarkoitan tietenkin sitä, kun oppilas yllätti meidät tänään opettajanhuoneesta kesken kakunsyönnin. Oppilaan mielestä se oli erittäin epäreilua, mutta meistä aikuisista pelkästään kohtuullista. Koska aikuisuus on.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 7.9.2015