Viisikymppisen parhaat pikkujoulut

Varoitan heti alkuun, että teksti saattaa järkyttää nuorempia lukijoita, joten alaikäiset, siis alle 50-vuotiaat, voivat mennä vaikka baariin tai nuorisotalolle tai minne siinä iässä nyt mentiinkään. En muista. Vanhemmille lukijoille puolestaan tulee selkeät ohjeet, kuinka viisikymppisenä koostat onnistuneen pikkujouluiltasi, jos semmoiset on vielä pitämättä tai ihmettelet, mikä meni edelliskerralla pieleen.

Viisikymppisen pikkujouluilta alkaa siitä, että ovi laitetaan lukkoon ja varmistetaan, että puhelin ei soi eikä ovikello toimi. Sen jälkeen riisutaan kaikki vaatteet pois. Sitten puetaan päälle villasukat ja pyjama tai onepiece tai joku vaate, jossa tuntuu samalta kuin alasti paitsi lämpimämmältä. Seuraavaksi sammutetaan valot ja sytytetään kynttilöitä. Lämmitetään glögi. Kaivetaan kaapista joulupipareita ja sinihomejuustoa tai ihan vaikka vain suklaata. Tai vaihtoehtoisesti molempia tai ei kumpaakaan. Sitten alkaa varsinainen pikkujouluohjelma. Jota ei siis ole. Ja siinä juuri piilee näiden parhaiden pikkujoulujen ihanuus: Ei ole mitään ohjelmaa eikä tekemistä! Aah ja oih. Niin superylellistä ja kiireetöntä ja pikkujoulujen aatelia.

Jos haluaa, mukaan voi tietenkin ottaa yhden kumppanin, mutta ehdottomasti vain yhden. Suuremmalla joukolla näistä pikkujouluista katoaa idea ja ihanuus. Nyt joku varmaan miettii, että jaahas, tämä on näitä introverttien ja ihmiskammoisten juttuja, vaan kun ei ole. Rakastan ihmisiä, minulla on mahtavia ystäviä ja ihania sukulaisia, mutta jostakin kumman syystä myös tämmöinen ekstrovertimpikin alkaa viisikymppisenä kipeästi kaivata hiljaisuutta ja tyhjää tilaa. Pikkujouluilta ihmisiä täynnä olevassa ravintolassa kuulostaa pelkästään painajaiselta, jollaisia välttelee viimeiseen asti. Juhlavista juhlavinta voikin olla ilta itsensä kanssa.

Tämä olisi järkyttänyt minuakin nuorempana. Ehkä säälittänytkin hiukkasen, että tuommoiseksi on elämä kutistunut. Sohvan nurkassa nysväämiseksi. Silloinpa sitä ei tiennyt, kuinka kallisarvoista on oma aika, hiljaisuus ja se, että kukaan ei vaadi sinulta mitään. Nyt noissa ikiomissa viisikymppispikkujoulussani oikein hykertelen onnesta, tuntuu kuin suonissani virtaisi hunajaa ja ilma olisi täynnä onnellisuuseliksiiriä. Näiden pikkujoulujen jälkeen päätä ei kivistä eikä askel paina. Näiden pikkujoulujen jälkeen huominen on hyvä päivä, ja joulu sanoista suloisin. Tulkoon joulu.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 9.12.2016

Onnellisuus asuu meissä

Kuuntelin äskettäin Eve Hietamiehen uusimman kirjan, Numeroruuhkan. Kirja oli aluksi jonkinmoinen pettymys: vähän rasittava ja jotenkin lapsellisen tuntuinen, mutta päätin antaa sille mahdollisuuden, koska Eve Hietamiehen aiemmat saman sarjan kirjat ovat olleet hyviä. Itselläni on sääntö, jonka mukaan kirjalle pitää antaa 100 sivua aikaa tehdä vaikutus. Jos siihen mennessä ei nappaa, jätän kirjan kesken. En tiedä, mitä helmiä olen sääntöni takia menettänyt, mutta elämä nyt vain on liian lyhyt huonojen kirjojen läpi kahlaamiseen.

Koska kuuntelin äänikirjaa, en tietenkään tiennyt, milloin olisin sadannen sivun kohdalla. Voi siis olla, että rikoin omaa sääntöäni – ja hyvä niin. Kirja muuttui nimittäin loppua kohti koko ajan paremmaksi, suorastaan syvälliseksi, vaikka sen perusvire olikin humoristinen ja kepeä. Kirjan loppupuolelta bongasin niin puhuttelevan lauseen (tarkkaan ottaen kaksi), että se (ne) piti kirjoittaa muistiin: Onnellisuus on mieliala, joka on aina olemassa. Välillä se vain peittyy kaiken huolen, murheen ja mielipahan alle.

Ihana ajatus minusta. Onnellisuus on siis vähän niin kuin aurinko, joka paistaa aina, mutta välillä sen edessä on pilviä. Onnellisuus ei ole mitään, minkä perässä pitäisi juosta tai odottaa sen laskeutumista kohdalle. Se on jo meissä. Sen edessä voi olla paljonkin sälää, mutta siellä se on. Huomasin tuon jossakin kohtaa pimeitä vuosiamme, kun tuntui, ettei elämä voisi enää olla kamalampaa. Yhtäkkiä huolten ja murheen pilvet väistyivät hetkeksi, kun katsoin auringonlaskua tai leikkivää oravaa tai hassuttelevaa lapsenlasta. Muistan, että tunsin joskus huonoa omaatuntoa siitä, että olin hetkittäin onnellinen, kun lapseni oli samalla vakavasti sairas. Se oli tietenkin turhaa, koska onnellisuus on perusolemuksemme. Se voi kadota pitkiksi ajoiksi, varsinkin, jos siihen ei kiinnitä huomiota. Aurinkokin voi pilkahdella pitkin päivää ja silti koemme, että yhtään ei aurinkoa näkynyt.

Onnellisuutta pitää ruokkia ja sitä pitää alleviivata. Sen ei pidä antaa jäädä jonkinmoiseksi itsestäänselväksi taustahyminäksi, jota ei kohta enää edes huomaa. Siksi somepäivitykset ovat kivoja, koska ne usein alleviivaavat ihmisten onnellisuutta (on tietty muunlaisiakin). Pakko myöntää, että joskus juuri tuo toisten onnellisuus teki kipeää, kun itse ryömi pimeyden keskellä, mutta silti peukutan onnellisten somepäivitysten puolesta. Tajusin nimittäin siellä pimeässä, että kukaan onnellinen somepäivittäjä ei ole vastuussa muiden tunteista, vain omistaan, kuten minäkin olen. Niinpä lakkasin seuraamasta sellaisia tilejä, joiden postaukset tekivät tuolloin liian kipeää. Vaikka kuinka yrittäisi olla vastuullinen somettaja, ei ikinä mitenkään voisi aavistaa kaikkien ihmisten kipupisteitä. Itsekin triggeröidyn joskus aivan yllättävistä postauksista, ja silloin minun tehtäväni on miettiä, mikä satutti ja voisiko asialle kenties tehdä jotakin. Mutta kenenkään ei pidä piilottaa iloaan sen vuoksi, että jollekulle jossakin saattaisi tulla paha mieli (”kell’ onni on, se onnen kätkeköön” on umpisurkea ohje).

Jos nyt ei tunnu onnelliselta, voit lohduttautua ajatuksella, että onnellisuus on silti sinussa. Jossakin hetkessä ja jonakin päivänä huomaat sen yhtäkkiä lämmittävän taas kuin kesäpäivän aurinko. Ehkä vähän aikaa, ehkä kokonaisen päivän. Ja mitä tahansa väliinne tuleekaan, se ei lähde sinusta. Koska onnellisuus on mielentila, joka asuu meissä.