Blogini täyttää tänään 5 vuotta! Ensimmäisen postaukseni Nuttu nurin, onni oikein -blogiini kirjoitin 30.8.2015 ja otsikoin sen Nyt ja tässä. Kun kaivoin tekstin esille synttäripäivän kunniaksi, ajattelin sen vanhentuneen julkaisukelvottomaksi, sellaiseksi nolottavaksi eri elämänvaiheen tilitykseksi. Hämmästyksekseni se olikin yllättävän ajankohtainen. Kirjoitin onnen hetkistä, niistä pienistä, pysäyttävistä hetkistä, joissa tajuaa yhtäkkiä kirkkaasti, että onni on tässä.

Muistan vieläkin sen hetken, kun oivalsin mielestäni jotakin tärkeää onnesta. Se tapahtui helmikuussa 2008. Olin jäänyt vuodeksi vuorotteluvapaalle opettajan työstäni ja olin lenkillä Hippu-koirani kanssa. Sää oli talvinen: lunta oli maassa, hanki kimmelsi kauniisti ja aurinkokin pilkisteli pilvien raoista. Yhtäkkiä näin jotakin suloista: lintu oli tepastellut hangella ja jättänyt jälkeensä pikkuruisten jalanjälkien ihastuttavan kuvion. Pysähdyin ihastelemaan noita jälkiä ja tajusin kuin salaman lyömänä, että tässä se onni on. Oivallus itketti (onnesta) ja tuntui sielussa asti.

Nuorempana olin ollut huikaisevan onnellinen monta kertaa. Yritin takertua onneen kaksin käsin, mutta aina se pettymyksekseni livisti. Odotin kai jotakin elämän tai vähintäänkin viikkojen mittaista onnellisuuden vaahtokylpyä, jossa voisin uinua hymy huulilla liikoja onnellisuusvaahtoja välillä kasvoiltani pois pyyhkien. Ei tullut vaahtokylpyä. Tuli kriisejä, sairauksia, hormonisäätöjä, rahapulaa, stressiä ja mitä kaikkea. Enkä osannut nähdä kaikkia niitä ihania pieniä onnen hetkiä, joita elämä koko ajan tarjoili ihan hopealautaselta. Porhalsin liian kovaa.

Tuota ensimmäistä postaustani lukiessani tajusin, kuinka tärkeää on keräillä noita pieniä onnen hetkiä. Jokaiseen, pikkuruiseenkin, onnen tapaiseen kannattaa pysähtyä, kääriä se kultapaperiin ja tallettaa pahan päivän varalle. Murheen koittaessa noita paketteja voi hellästi availla ja ihmetellä, kuinka monesti elämä onkaan ollut hyvää. Murhe ei katoa, mutta kummasti helpottaa.

Synttäripäivinä on tapana antaa lahjoja. Niinpä minäkin annan teille, rakkaat, hämmästyttävän uskolliset lukijani, tänään lahjaksi kaksi kaikkien aikojen luetuinta postaustani: Kun kaikki muuttuu paitsi koulu ja Navanalusjuttu. Kaikissa aloittelevien bloggareiden ohjeissa korostetaan, että muista profiloitua ja rajata aihepiirisi – äläkä missään tapauksessa kirjoita kaikesta maan ja taivaan väliltä. No, minäpä nyt kuitenkin teen juuri niin kuin ei pitäisi. Kirjoitan inspiraation ohjaamana kaikesta mahdollisesta, ja välillä mahdottomastakin. En nimittäin välittäisi profilitua miksikään koulubloggariksi, enkä varsinkaan navanalusbloggariksi… Joten jatkan samalla tutulla sillisalaattilinjalla. Yksi uskollinen lukijani kuvaili sillisalaattiani mahdottoman kauniisti: ”Se on just sun blogissa parasta, kun ei koskaan voi tietää, pitääkö tällä kertaa pyyhkiä kyyneleitä liikutuksesta vai hillittömästä nauramisesta.”

Kiitos, että olette siellä! Pysykää kyydissä edelleen!