Opettajan toukokuu

Toukokuu kuulostaa lupaavalta. Kepeältä ja aurinkoiselta. Toukokuu on lupaus kesästä. Lupaus vapaudesta. Toukokuussa kaikki puhkeaa kukkaan. Paitsi opettaja.

Opettajan toukokuu on karuselli, joka pyörii hitusen liian kovaa. Aluksi karusellissa on melkein hilpeää, iloisia lapsia ja vauhdikasta menoa. Vaan annas olla, kun kevät etenee. Karusellin vauhti alkaa kiihtyä semmoiseksi, että päätä huimaa ja pyörryttää, mutta kesken kieputuksen kyydistä ei voi hypätä. Kieputus kiihtyy kiihtymistään, ja lopulta kaikki muuttuu sumeaksi, eikä opettaja kykene muuhun kuin pitelemään tiukasti kiinni ohjaksista. Lopulta kesäkuussa karuselli yhtäkkiä pysähtyy ja sinkauttaa opettajan kyydistään pihalle. Opettajaa pyörryttää ja silmissä vilisee. Huojuvin jaloin hän hoipertelee jonnekin rauhallisen paikkaan lepäämään ja keräilemään itseään.

Opettajan toukokuu on Mount Everest. Ystävät ja tuttavat huikkailevat vastaantullessaan hyvää tarkoittavasti: “Voi, miten lähellä on jo kesäloma!” Niinhän se on. Yhtä lähellä kuin Mount Everestin huippu sieltä alhaalta katsottuna. Koko lukuvuosi on matkattu autolla Nepaliin, ja toukokuussa saavutaan Mount Everestin juurelle. Enää vaivaiset 8 kilometriä ja risat huipulle. Mutta se on Mount Everest –kilometrejä. Huipulla alkaa kesäloma. Opettaja voisi pystyttää lipun merkiksi, että maali on saavutettu. Mutta ei hän jaksa.

Opettajan toukokuu on linkousohjelma. Koko lukuvuosi on pyöritetty pitkää pesuohjelmaa, ja toukokuussa alkaa linkous. Opettajasta lingotaan kaikki jäljellä oleva energia, virta ja into irti, koska niitä tarvitaan toukokuussa. Kevätjuhlan jälkeen pesukone sylkäisee nurmikolle kuivaksi puristetun, pyörtyneen opettajan, joka jää siihen makaamaan ja odottamaan lempeää kesätuulta ja auringon elvyttävää lämpöä.

Toivotaan, että uuden lukuvuoden aloittaa luonnon helmassa tuulettunut, aurinkoenergialla ladattu, riippukeinussa leppoistunut, kaikkeen odottamattomaan valmis, itseään kuunteleva, sopivan innokas, voimansa palauttanut opettaja. Tule, ihana kesä!

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 17.5.2017

Uskalla olla huono

Kun opevuosia on takana yli kolmekymmentä, pysähdyin miettimään, mitä tällä kokemuksella haluaisin sanoa nuorelle itselleni, sille uransa alussa olevalle opettajalle. Sain nuorena opena toki paljonkin hyviä neuvoja ja apua, mutta seuraavat neuvot tällainen tunnollinen suorittaja olisi oikeasti tarvinnut:

  1. Mieti, mitä voit jättää tekemättä.
    Opettajan työ on sellainen sirkusareena, että itsensä voi uuvuttaa helposti viikossa, jos yrittää koko ajan pitää kaikki pallot ilmassa. Heti alussa kannattaa opetella kullanarvoinen karsimisen taito. Vastavalmistuneelle se on tietenkin haastavaa, kun ei vielä oikein hahmota, mikä on vähemmän tärkeää kuin joku toinen. Mutta jos jokin projekti tai kuvistyö tuntuu liian kuormittavalta eikä ole pakollinen, jätä väliin. Joskus voi jättää koko kuviksen (tai muun oppiaineen) väliin, jos tulee muuta tärkeämpää tilalle. Aika monessa kohtaa voi ihan itse helpottaa omaa työtään.

  2. Uskalla olla huono.
    Välillä on ihan ok olla huono. Silloin oppii, mikä ei ainakaan toimi luokassa ja omassa opettajuudessa. Samalla oppii armollisuutta ja inhimillisyyttä. Oppilaillekin on tervettä nähdä, että aina ei mene ihan putkeen – edes opettajalla (muillehan se ei ole uutinen, mutta lapsille tuntuu yhä olevan). Professori Juha T. Hakalan mukaan useimmissa töissä riittää seiskan taso, mikä suojelee ihmistä uupumukselta. Tässä tapahtuu itse asiassa yleensä hassu paradoksi: kun sallii itselleen huonot oppitunnit, tekeminen rentoutuu ja tunneista tuleekin parempia!

  3. Löydä oma Juttusi.
    Itse en vastavalmistuneena yhtään tiennyt, mikä on Juttuni. Puursin ja ahersin ja vakoilin muilta mallia (toki hyödyllistä sekin!), vaikka minulla olisi koko ajan ollut omat Juttuni. En vain tajunnut, että ne olivat niitä. Olin harrastanut tanssia pienen ikäni ja rakastin sitä yhä. Musiikin ja liikkeen yhdistäminen olikin the Juttu. Olin aina rakastanut riimittelyä ja piirtämistä, joten niistäkin tuli opettajan työni kultakimpaleita. Käytä opetuksessasi siis paljon sitä, minkä osaat ja mitä rakastat. Kun opettajalla on kivaa, oppilaillakin on kivaa (tai ainakin kivempaa). Sitä paitsi ihminen ei uuvu tehdessään sitä, mitä rakastaa, vaikka tekisi sitä paljonkin. Siksikin on tärkeää raivata tilaa omille jutuilleen. Joku voi ajatella, ettei minulla ole mitään Juttua, mutta opettajan työ on niin monipuolista, että uskoisin kaikille löytyvän omia juttuja: tarinoiden kertominen, käsityöt, opetuskeskustelut, säveltäminen, maalaaminen, digimaailma, matemaattiset ongelmat, kartat, eräjormailu, pelit ja leikit, mindfulness, saduttaminen, draama, you name it!

  4. Kohtaa lapset.
    Sanoisin nuorelle itselleni myös, että muista kohdata ne lapset. Jos joku tunti menee kokonaan siihen, että juttelette kuulumisia tai puratte jotakin välituntikonfliktia, hyvä niin. Se on silloin ja siinä hetkessä tärkeämpää kuin ne sanaluokat tai allekkainlaskut. Harva sitä paitsi pystyy vastaanottamaan mitään uutta oppia, jos mielessä kuohuu välitunnin tai viikonlopun asiat.

    Olen oppinut oheisten neuvojen tärkeyden tietenkin kantapään kautta. Vuosikausia yritin vimmaisesti olla hyvä opettaja. Sitten tuli sellaisia elämäntilanteita, etten yksinkertaisesti enää kyennyt enkä jaksanut. Oli pakko astua itse kyhäämältäni (huojuvalta) jalustalta alas lattialle ja ihan itselleni sopiviin saappaisiin. Kun aloin olla enemmän minä ja enemmän läsnä, hommat alkoivatkin soljua yhtäkkiä puolta vähemmällä vaivalla. Kun luovuin puskemisesta ja puristamisesta, päästäni alkoi pulputa ideoita aivan itsestään. Töihin oli kiva ja kiinnostava mennä, koska yhtään en aamulla tiennyt, mitä päästä sinä päivänä pulpahtaisi (toki jokin suunnitelmakin oli, mutta niillä oli tapana muuttua lennossa). Toisinaan päästä tietenkin pölähtelee pelkkiä pölypalloja ja läsnäolokin pätkii ja takkuaa, mutta se ei haittaa, koska tiedän jo, että lääke siihen on tehdä silloin vähemmän eikä enemmän.


Kuva on Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen korteista.

Lilat kuopat silmien alla eli helmiä ekaluokasta

–   Ope, sano valas!

–   Valas.

–   Vedä 10 kertaa housut alas!

——————————–

–   Ope, mitä ruokaa tänään on?

–   Kaalilaatikkoa.

–   Ja just tänään sulla on ihan kaalilaatikon väriset vaatteet päällä! Mikä tuuri!

—————————————–

–   Mentiin sitten rakastumaan Tyyne-Marjatan kanssa.

–   No mutta sehän on kiva!

–   No en tiedä. On tää aika rankkaa.

——————————————

–   Aah, sä tuoksut, ope, niin ihanalta!

–   Oho, niinkö? (En käytä mitään hajusteita.)

–   Joo-o. Ihan kukkasilta.

—————————————

–   Kohta kyllä yllätytte, kun vetäisen housut alas! Siellä ei näykään kalsareita!

–   Öö….

–   Tadaa! Kahdet housut päällekkäin!

——————————————–

–   Ope, kuinka vanha sä olit silloin, kun Jeesus eli maan päällä?

———————————————

–   Tekin voitte sitten isoina koululaisina tulla tänne TET-harjoitteluun ja moikkaamaan vanhaa opea.

–   Aiotko sä siis olla täällä kuolemaasi asti…?

———————————————-

–   Ope, sä et ole tainnut nukkua viime yönä kovin hyvin.

–   Ai, miten niin?

–   No kun sulla on silmien alla tommoset lilat kuopat.

———————————————–

–   Iskä! Eikun siis ope! Äh, mä aina sekotan teidät, kun te ootte niin samannäköisiä.

—————————————————

–   Meidän äiti on maailman parhain nainen, mutta sä, ope, olet kyllä maailman viisain!

—————————————————–

Tänne viisauden kukkuloille on hyvä lopettaa ja toivottaa teille kaikille ihanaa joulun aikaa!

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 17.12.2017.

Opettajaksi kasvamisen kolmiportainen polku

Olen havainnut tällä kolmikymmenvuotisella opettajaurallani kolme selkeää vaihetta: menetelmävaihe, oppilaantuntemusvaihe ja itsetuntemusvaihe. Jokainen vaihe on kestänyt kymmenisen vuotta ja mielenkiinnolla odotan, mitä vaiheita vielä on edessä (koska eläkevaihe ei häämötä edes horisontissa). Joku toinen saattaa edetä vaiheissaan vauhdikkaammin tai ehkä aivan eri järjestyksessä. Sinnikkäänä ihmisenä minulla on ollut tapana yrittää viimeiseen hikipisaraan asti, ja vasta hakattuani päätäni seinään niin kauan, että luu paistaa, havahdun huomaamaan, että tämä ei ehkä enää toimi.

Menetelmävaiheessa olin motivoitunut uusista opetusmenetelmistä ja kasvatusideologioista. Vaihtelin menetelmiä usein ja ahkerasti, ja varsinkin, jos kuulin tai luin jostakin hyväksi havaitusta uutuudesta muualta. Melkein kaikki toimi loistavasti. Ainakin omasta mielestäni. Oppilaista en niin tiedä, koska fokukseni ei ollut heissä vaan menetelmissä. Uusimpia tuulia en uskaltanut olla kokeilematta, koska joku jossakin olisi saattanut luulla, että olen huono opettaja. Olin joskus aivan liekeissä omista koreografioistani oppitunneilla, oppilaista en taaskaan niin muista, koska fokus…you know. Oudosti migreeni ja flunssakierteet vaivasivat, ja olin aivan poikki.

Kymmenen vuoden päästä havahduin koreografiahuuruistani oppilaitten todellisuuteen. Hyvänen aika. Luokkahan oli täynnä aivan erilaisia oppijatyyppejä. Aloin tehdä uusimmista opetusmenetelmistä lennokkeja ja heittelin niitä kuuhun. Keskityin lapsiin ja muovailin itsestäni sellaista opettajaa, millaista katsoin kunkin oppijan tarvitsevan. Onneksi oli tullut joskus keskityttyä menetelmiin, koska niitä pursui nyt taskuista. Erilaisten tarpeiden valtava määrä kuitenkin uuvutti. Oli pakko jäädä vuorotteluvapaalle.

Nyt elän ja opetan tuota itsetuntemusvaihetta. Pakko sanoa, että tämä on vaiheista paras. Menetelmiä on taskussa ja uusia sataa, mutta ne eivät ohjaile minua. Nyt menen oppilaantuntemus edellä itsetuntemuksen opettamia rajoja kuunnellen. Tiedän jo, ettei ihan kaikkeen tarvitse venyä. Jos joku oppilas kenties hyötyisi jostakin menetelmästä, mutta se vaatisi minulta sellaista panosta, jonka tiedän hajottavan tai kuormittavan minua liikaa, jätän väliin. Se nimenomainen oppilaskaan ei lopulta hyödy siitä hienosta menetelmästä, jos opettaja makaa migreenissä kotona ja naapuriluokan opettaja yrittää oman työnsä ohella hypätä huutelemassa jotain ohjeita. Mikään menetelmä kun ei korvaa aidosti läsnä olevaa opettajaa.

En hämmästy, jos seuraavana vuorossa on niskurointivaihe. Leikkaan työstäni kaiken liikaa kuormittavan byrokratian ja keskityn vain siihen, mikä tässä työssä on olennaisinta: lasten opastaminen myötätuntoisiksi ja empaattisiksi, itseään ja erilaisuutta kunnioittaviksi ihmisiksi.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 26.3.2017.