Kuluneet kolme vuotta ovat tuntuneet siltä kuin olisimme seilanneet pikkuisella soutuveneellä keskellä valtamerta ilman pienintäkään näköhavaintoa mantereesta. Soutuvuoroja on vaihdettu tasaiseen tahtiin ja voimat ovat huvenneet yhtä tasaisesti. Purtilomme on kokenut kovia: aurinko on hapertanut pintaa ja myrsky pieksänyt paloja irti. Mutta tiedättekö mitä! Nyt on maata näkyvissä: ehtaa mäntymetsää, rantahiekan tuoksua, lintujen laulua ja kallion kimallusta!
En meinaa uskaltaa kirjoittaa tätä ollenkaan. Tämä onni on niin tuore ja hauras, paljas kuin vastasyntynyt vauva. Ilo kuplii minussa aamusta iltaan, mutta joskus yöllä unohdan tämän uutukaisen onnemme ja alan unissani soutaa. Nyt on toisin päin kuin vasta äsken: silloin uneksin tavallisesta elämästä, jossa jalkapohjat tavoittivat maankamaran ja käsi kurkotti kuusen oksaa. Aamulla heräsin kiikkerään purteemme rannattomalla merellä.
Jossakin kohtaa uskallan kirjoittaa enemmän ja suoremmin, nyt tämä onni on kuin arka lintu, joka on laskeutunut kädelleni. Sitä lintua vaalin ja varovaisesti silitän ja ihmettelen, miten sellainen ihme on laskeutunut kädelleni. Tämän ei pitänyt edes olla mahdollista. Mutta lintu ei lähde, ei pakene, vaikka joskus ilo kuplii minusta ääneen ulos. Lintu katsoo minua silmiin kuin sanoakseen, että on tullut jäädäkseen. Tämä on minun paikkani, se sanoo. Olen riittävän kauan liihottanut karkuteillä, se sanoo. Ja tajuan, että tämä onnellisuus on tavallista vahvempaa lajia.
Haluaisin juoksennella ympäri kyliä huutaen KIITOSKIITOSKIITOS! Ja pääni sisällä kyllä huudankin. Kolmen vuoden via dolorosamme taitaa olla takana. Ihan kuin pystyisi hengittämään kunnolla ensimmäisen kerran kolmeen vuoteen. Kuin maailma olisi puhjennut kukkaan. Kuin linnut laulaisivat juuri meille. Kuin elämä olisi vasta alkanut.
Olen viime aikoina lukenut kaksi kirjaa mielen ihmeellisestä voimasta: Maria Nordinin Eroon oireista ja Harri ja Ilkka Virolaisen Mielen voima. Molemmissa selitetään tieteellisen tutkimustiedon avulla, kuinka ajatuksemme ja tunteemme vaikuttavat terveyteemme ja kuinka mieltään voi kouluttaa uskomaan paranemiseen ja vaikka mihin. Mieli nimittäin uskoo lääkäriä, opettajaa, sinua, läheisiäsi, kirjoja ja mitä ikinä sille syötätkin. Siis uskoo, jos vakuuttuu kuulemastaan. Kun mieli uskoo jotakin, keho alkaa totella. Kun mieli uskoo, että lääkkeen sivuvaikutuksena päätä särkee, päätä alkaakin kohta kivistää. Kun mieli uskoo, että lääkkeeksi luultu sokeripilleri parantaa ihottuman, niin tapahtuu. Kun haavoittunut sotilas uskoo, että ruiskussa on morfiinia, leikkaus onnistuu telttasairaalassa ilman kipushokkia pelkän suolaliuoksen avulla. Toisaalta vahvakaan lääke ei toimi toivotusti, jos potilas ei usko sen tehoon.
Äskeiset esimerkit ovat Mielen voima -kirjasta, mutta niitä löytyy myös lähempää. Kukapa ei esimerkiksi olisi puhaltanut lapsen kipukohtaan (tai ollut itse tuo lapsi)? Ihme tapahtuu, kipu katoaa pelkällä puhalluksella, koska lapsen mieli uskoo niin. Yksi lapsistani satutti pienenä sormensa tosi pahasti. Se jäi pihaleikeissä kokoontaittuvan puutarhatuolin väliin pinteeseen ja sormen pää halkesi. Kipu ja huuto oli sydäntä särkevää. Silloin keksin hakea keittiöstä vahvaa kipulääkettä. Kipulääke sujahti suuhun ja kipu lakkasi kuin leikaten. Rauhallinen tyttö saatiin vietyä tikattavaksi. Kipulääke oli valkoinen ranskanpastilli.
Vein lapsiani talvisin hiihtämään melko usein, koska ajattelin sen olevan kansalaistaito, joka pitää osata – ja kaipasin ehkä itsekin pois kotipihasta. Lähiladun alussa oli kuitenkin hirveä tappoylämäki, joka oli nujertanut monen aikuisenkin hiihtoinnon (miksi vein lapseni juuri tuolle ladulle, on hyvä kysymys….). Lupasin, että mäen päällä lapset saisivat voimapillerin, joka palauttaisi heidän voimansa kuin taikaiskusta. Kaikki kolme sinnittelivät mäen päälle ja voimapillerin saatuaan lähtivät suihkimaan kuin rasvatut salamat latua eteenpäin. Voimapilleri oli yksi säälittävä rusina. Tai siis korjaan: voimia antava ihmerusina.
90-luvulla (kun opettajilla oli vielä monenmoisia valtuuksia….) koulussamme oli salainen ase: Kirosanojenpoistolääke. Jos oppilas kiroili, hän joutui opettajan saattelemana opettajanhuoneeseen, jossa hänelle annosteltiin lusikalla Kirosanojenpoistolääkettä. Luokkaan tullessaan oppilas piteli kaulaansa ja ihmetteli uteliaina töllisteleville luokkatovereille, miten tehokasta lääke oli: ei kertakaikkiaan pystynyt kiroilemaan, vaikka olisi halunnut! Kiroilu loppui yleensä kerta-annoksella. Lääke oli kalanmaksaöljyä.
Olen omassa terveydentilassanikin huomannut, miten vahvasti mieli vaikuttaa vointiini. Kun kävin reumalääkärin vastaanotolla tarkastuksessa ja aikeeni oli kehua, miten hyvin olen voinut pelkän ruokavaliomuutoksen ansiosta, lääkäri alkoikin epäillä kuulemaansa. Hän sanoi, ettei tuommoinen voi olla mahdollista. Noin vaikeaan reumaan ei pelkkä ruokavalio auta. Läksin lääkärin vastaanotolta pettyneenä ja kivulloisena.
Koska mielen rooli on niin vahva, ihmeitä ei oikeastaan vain tapahdu, niitä tilataan. Ihmisessä on kuitenkin semmoinen perusviritys, että jos ei oikein keskity, lipeää äkkiä negatiivisuuden ja kyynisyyden kylmään kyytiin, ja niissä piireissä ei ihmeillä juhlita. Ihmeitä tapahtuu vain kiitollisuuden tilassa, jota pitää ihan harjoittelemalla harjoitella. Onneksi se harjoittelu on mahdollista jokaiselle ja sitä paitsi aivan ilmaista. ”Kiitollisuus on kontrollin luovuttamista ja luottamuksen löytämistä. Tämä on pyhyyden tunnistamista itsessä ja maailmassa.” (Eroon oireista, 2020) Ihmeen kaava on lopulta yksinkertainen: kiitä ja luota.
Nuttu nurin, onni oikein 