Tag Archives: parisuhde

Herra Hidas aviorakkauden ytimessä

Posted on by
Vastaus

Herra Hidas ja rouva Impulsiivinen lähestyivät kummallisen paljolta tuntuvaa neljän yhteisen vuosikymmenen virstanpylvästä. Vastahan he tapasivat ja suunnittelivat, kuinka tekisivät kaiken yhdessä, käsi kädessä elämänsä loppuun asti. Vastahan he seurustelivat ja ajattelivat, kuinka samanlaisia he olivatkaan: pitivät kaikista samoista asioista. Vastahan he olivat nuori aviopari, joka ihmetteli, kuinka läpikotaisin hyvin toisen voikaan tuntea.

Nyt tuon ikuisuutta merkitsevän virstanpylvään edessä he ihmettelivät, kuinka läpikotaisin väärässä sitä voikaan ihminen nuorena olla. Pariskunnan ei välttämättä olekaan hyvä tehdä kaikkia asioita käsi kädessä. Siinä voi jommankumman käsi puutua pahemman kerran.  Eivätkä he todellakaan pitäneet samoista asioista. Ajan myötä on oikein pitänyt suurennuslasin kanssa tarkentaa, että oliko niitä semmoisia, ja jos oli, niin mitä. Eikä toista voi oppia tuntemaan edes neljässäkymmenessä vuodessa, kun ei ihan itseäänkään. Aina on joku koluamaton nurkka, johon ei haluaisi puuttua.

Jossakin tuon pitkän ja ajoittain kivisenkin yhteisen polun aikana rouva Impulsiivinen keksi, että parisuhdetta piti piristää. Hän sai idean, että molemmat suunnittelisivat kerran kuussa parisuhdepäivän, jolloin suunnittelija päättäisi ja toinen seuraisi. Rouva Impulsiivinen sai idean äitinä aloittaa. Hän aloitti varovaisesti ja vei herra Hitaan teatteriin ja sitten kynttiläillalliselle. Herra Hidas ampui heti kovilla ja vei rouva Impulsiivisen autonäyttelyyn ja jääkiekko-otteluun. Seuraavaksi rouva Impulsiivinen vei herra Hitaan tanssikurssille. Ehkä siitä johtuen rouva Impulsiivinen joutui sadan vuoden mittaiselle kalastusreissulle, jossa aika ja elämä pysähtyivät ja naavaa alkoi kasvaa rouvan kulmakarvoista.

Pikku hiljaa oli pakko myöntää, että he pitivät eri asioista. Kultainen sääntö jouti parisuhteessa romukoppaan. ”Tee toiselle sitä, mitä tahdot itsellesi tehtävän” pätee ihmissuhteissa, joissa toisen mieltymyksistä ei ole parempaakaan tietoa. Mutta parisuhteessa olisi syytä olla. Parisuhteissa on vuosikausia aikaa ottaa selvää, mitä toinen vihaa ja mitä rakastaa. Rouva Impulsiiviselle kävi hyvin selväksi, että herra Hidas ei taivu tangoon eikä syty salsaan. Herra Hidas puolestaan oppi, että rouva Impulsiivinen ei kykene istumaan kalaveneessä hiljaa paikoillaan viittä tuntia eikä saa mitään kicksejä auton renkaiden potkiskelusta.

Niinpä suurinta rakkautta oli rouva Impulsiivisen mielestä se, kun herra Hidas järjesti rouva Impulsiiviselle yllätyksen (vaikka itse vihaa yllätyksiä). Hän vei rouvan musikaaliin, jossa oli paljon tanssia (jota herra Hidas ei ymmärrä) ja musiikki sellaista, josta rouva erityisesti piti (ja jota herra Hidas piti pelkkänä metelinä). ”Tee toiselle sitä, mistä tiedät hänen pitävän” on parisuhteen kultaisin sääntö.

Herra Hitaan pyyhkijänsulkaromantiikkaa

Posted on by
2

Rouva Impulsiivinen havahtui eräänä arkisena tiistaipäivänä romantiikan puutteeseen (Ensitreffit alttarilla -ohjelmalla saattoi olla osuutta asiaan). Samalla tavalla voi havahtua esimerkiksi jonkin vitamiinin puutteeseen. Ensin ei huomaa mitään, koska oireet hiipivät pikkuhiljaa. Sitten yhtäkkiä tajuaa olevansa umpiväsynyt. Tai suupielet halki. Romantiikan puutteesta ei sentään yleensä halkea mikään, mutta sekin etenee hiipimällä. Yhtäkkiä huomaa, ettei ole kuukausiin pukeutunut muuhun kuin lämpökerrastoon kotona ja tukkakin on samalla siivousnutturalla päivästä toiseen.

Tosin rouva Impulsiivinen ei havahtunut lämpökerrastoonsa tai siivousnutturaansa, vaan siihen, ettei herra Hidas harrastanut romanttisia elkeitä. Ei ollut kynttiläillallisia eikä ruusukimppuja. Rouva Impulsiivinen saattoi mainita asiasta ja ehkä hiukan kyseenalaistaa herra Hitaan toimintaa kynttilä-ruusu -sektorilla. Ei ole oikein mun juttu, herra Hidas totesi ykskantaan. Rouva Impulsiivisen siivousnuttura alkoi tutista uhkaavasti, kunnes hän tajusi, ettei muuten ollutkaan.

Seurusteluaikoinakaan herra Hidas ei ollut harrastanut ruusuja eikä kynttilöitä. Romantiikkaa kylläkin. Hänellä oli tapana esimerkiksi solmia yliopiston aulassa rouvan (silloisen neidin) ja oman takkinsa hihat salaa solmuun. Luennolta palaava neiti Impulsiivinen oli hajota onnesta atomeiksi hihoja aukoessaan. Herra Hidas saattoi myös jättää neiti Impulsiivisen takin taskuun pikku lappusia. Joissakin oli pelkkä sydän, joissakin aavistuksen kryptinen rivi jostakin laulusta. Välillä pyörät nojailivat somasti toisiinsa yliopiston pyöräparkissa. Oikeastaan aika mukavaa romantiikkaa. Ehkä jopa ruusujakin romanttisempaa.

Ja kun rouva Impulsiivinen nyt oikein tarkkaan mietti, niin eikös vasta eilen ollut semmoinen tilanne, että herra Hidas oli parkkeerannut urheilutalon parkkipaikalla autonsa rouvan auton kanssa merkityksellisesti nokakkain. Rouva kun oli ajanut sinne jo tuntia aiemmin. Ja viime viikolla oli samassa paikassa autot vieretysten, mutta pyyhkijän sulka oli nostettu pystyyn. Kun romantiikkaa oikein tarkkaan oppii lukemaan, niin tuollaiset asiat pesevät kynttiläillalliset mennen tullen. Eikä sellaista arjen romantiikkaa opita siirappisista elokuvista. Semmoinen tulee suoraan sydämestä.

Kynttilä-ruusuromantiikassa on sitä paitsi riskinsä. Jos toinen ei olekaan yhtään romanttisella tuulella, illasta saattaa tulla kiusallinen tai jopa katastrofi. Pyyhkijänsulkaromantiikka taas on riskitöntä ja aina tilanteeseen sopivaa. Jos toinen ei olisikaan romantiikalle virittäytynyt, hän voisi kaikessa rauhassa ajatella, että ”kappas, pyyhkijänsulka” ja läsäyttää sen tuulilasiin. Jos taas romantiikka nappaa juuri silloin, voi pyyhkijänsulkaa alas asetellessaan luoda sille kaikki mahdolliset romanttiset merkitykset, mitä suinkin mielessään keksii.

Rouva Impulsiivisen oli pakko myöntää, että romantiikka oli paljon monimuotoisempaa kuin hän oli äkkipäissään ajatellut. Se ei ollutkaan parasta elokuvista tai muilta kopioituna. Se oli parasta, kun sitä ymmärsivät vain he kaksi.


Rakas Keho, elämänkumppanini

Posted on by
Vastaus

Olen aloittanut ajatusleikin, jossa kehoni ei olekaan pelkkä mukana kulkeva pään jatke, vaan rakas elämänkumppanini. Olen siis naimisissa kehoni kanssa. Tämä liitto on kestävä ja pysyvä sikälikin, että tästä ei voi erota, vaikka kuinka sietämättömältä tuntuisi. Tai VOI, mutta se olisi melko radikaali toimenpide…

Miksi ihmeessä olen alkanut ajatella, että olen parisuhteessa kehoni kanssa? Onko minusta tullut osa sitä porukkaa, joka kuvittelee olevansa parisuhteessa Eiffel-tornin tai Vapaudenpatsaan kanssa? Ainakin meille on yhteistä se, että hekin ovat vakavassa suhteessa myös kehonsa kanssa, tiedostivat tai eivät. Me kaikki olemme tärkeässä ja kestävässä suhteessa kehomme kanssa, halusimme sitä tai emme. Se on tärkein (ja kovin unohdettu) suhteemme, jonka päälle rakentuu tai hajoaa kaikki muu. Parisuhde tuo suhde on tietenkin vain mielikuvissani, koska se auttaa minua muistamaan, että kyydissä on kaksi tärkeää: keho ja mieli.

Parisuhteen pituus ei koskaan kerro mitään sen laadusta, kuten ei tässä yli puoli vuosisataa kestäneessä keho-mieli -liitossanikaan. Kaikesta päätellen itse olen Mieli ja Keho on puoliso. Annan tässä liitossa itselleni mittaamattomasti puheaikaa, puolisoani en sen sijaan jaksa tai halua kuunnella. Vaikka tässä nimenomaisessa liitossa juuri puolisoa kannattaisi kuunnella (kuten ehkä muissakin). Keho (jokainen keho) on nimittäin täydellisen epäitsekäs ja mittaamattoman viisas tyyppi. Kaikki, mitä se toivoo tai pyytää, on aina parisuhteen parhaaksi. Mieli sen sijaan hölisee paljonkin sellaista, mikä ei ole kenenkään parhaaksi.

En oikeastaan ole vielä edes oppinut ymmärtämään Kehon puhetta. Se kuiskailee niin hienovaraisesti, etten oikein jaksa keskittyä. Moitin myös Kehoa (=puolisoani) peilin edessä ankarasti: ”Näytät aivan kamalalta tänään! Tee jotakin tuolle kropallesi /silmäpusseille/ hapsutukalle jne.” Keho haluaisi levätä, mutta minä raahaan sen jumppaan, lenkille, kylään ja ties mihin. Keho pyytää ruokaa, mutta minä rankaisen sitä pitämällä nälässä. Toisaalta myös tungen yhtäkkiä Kehoon valtavia määriä Sirkus-aakkosia, vaikka Keho yritti pyytää jotakin aivan muuta. Keho kaipaisi hiljaisuutta ja olemista, mutta minä laitan popit soimaan, Netflixin pyörimään tai äänikirjan vaimentamaan Kehon äänet. Keho on tässä liitossa niin väärinymmärretty ja laiminlyöty, että sen pitäisi ottaa yhteyttä jo lakimieheen. Mutta eihän se voi. Niinpä se alkaa huutaa. Se huutaa ensin hiljempaa: flunssilla ja päänsäryillä. Jos en vieläkään kuuntele, se alkaa huutaa kovempaa: migreenillä ja vatsavaivoilla. Jos en edelleenkään kuuntele, se ampuu kovilla ja lataa reuman pysäyttämään sätkyilyni. Anteeksi Keho, nyt ymmärrän. Tässä parisuhteessa on annettava tilaa molemmille. Molempia on kuunneltava. Molempia on hellittävä. Molempia on kunnioitettava.

Kuinka sitten näin liikunnallinen ihminen on voinut saattaa itsensä tämmöiseen kehoa laiminlyövään tilaan? No siksipä juuri. Urheilijat ovat nimittäin siinä lajissa parhaita. Ette ikinä arvaa, mikä ihmisryhmä kuuntelee tutkimuksen mukaan kehoaan kaikista huonoimmin: ammattitanssijat! Tuo kehollisista kehollisin porukka, joka työskentelee kehonsa kanssa aamusta iltaan, vuodesta toiseen. Ja siinäpä se. Keho on alennettu elämänkumppanista työvälineeksi. Vaikka kolottaisi, väsyttäisi, itkettäisi tai tärisyttäisi kuinka, Joutsenlampi on vedettävä läpi kepeästi kuin keiju ja lakkaamatta hymyillen (no, ainakin eläytyen). Vaikken ammattitanssija olekaan, tiedän urheilusta yhtä jos toista. Siinä jää helposti koukkuun ajatukseen, että enemmän on aina parempi kuin vähemmän. Ja että verenmaku suussa juokseminen ja maaliviivalla oksentaminen on hyvä merkki: annoit kaikkesi. Ja jos lenkillä tuntuu kertakaikkisen hirveältä, se on pelkästään hyvä: olet jollakin tasolla ylittänyt itsesi ja nyt kehityt. Ilmankos minusta ei koskaan tullut aituritähteä. Tuli piirikunnallinen pinnistelijä. Siitä voisi kyllä jonkinmoisen mitalin saada.

Mutta nyt loppuu pinnistely. Alan hoitaa tätä elämänpituista parisuhdettani laittamalla Kehon vihdoin ansaitsemalleen etusijalle. Alan helliä Kehoa. Puhun sille kauniisti. Sitten alan kuunnella, kuunnella ja kuunnella kaikkien hukattujen vuosien edestä. Ties vaikka se toinenkin pitkä parisuhde hyötyisi siitä, että keho ja mieli kuuntelevat toisiaan.

Herra Hidas ja yhden pysähdyksen taktiikka

Posted on by
Vastaus

Herra Hidas teki eteisessä selvästi lähtöä jonnekin. Ennen kuin hän ehti ilmoittaa aikeistaan, rouva Impulsiivinen pelmahti utelemaan, että minnekäs sitä nyt. Herra Hidas ilmoitti menevänsä Prismaan hakemaan yhtä erityislaatuista ruuvia. Rouva Impulsiivisen kulmakarvat hyppäsivät hiusrajaan, hän alkoi säntäillä edestakaisin eikä hyperventilointikaan ollut kaukana. Jestas, Prismaan, tuosta vain! Muistilista oli löydettävä äkkiä! Koska Prismaan ei kerta kaikkiaan saanut lähteä yhden ruuvin takia! Se oli epäekologista, se oli itsekästä, se oli turhanpäiväistä, se oli…se oli… se nyt vain oli KIELLETTYÄ!!

Ennen kuin Rouvan Tärkeä Muistilista löytyi, herra Hidas oli jo matkalla. Hyväntuulisena tietenkin, koska listalla oli vain yksi ruuvi. Hah. Kun rouva lähti Prismaan, lista oli niin pitkä että sitä varten piti olla oma kassi. Listalla oli ainakin kahden viikon ruokaostokset (ekologista), apteekkitavarat (koska Prismassa oli myös apteekki), suutariasiat (eihän sinne nyt muuten tule mentyä!), sukkahousu- ym. naistentarvikeasiat (koska se on kätevää), maton pesulaan vienti (koska ei pesula nyt niin kaukana Prismasta ollut), kirjaston kirjojen palautus (sen kautta pystyi aivan hyvin koukkaamaan palatessa), lemmikkikaupan asiat (luut, pallot yms.) sekä Alkosta Koskenkorvaa. Eikä siis mihinkään viihdekäyttöön, herra paratkoon, rouvan syntymähumalassa oli viihdettä riittämiin, vaan pakuriuutteen valmistukseen. Mutta sitä Koskenkorvaa ei voinut hakea oman kylän Alkosta, koska oppilaiden vanhemmat olisivat takuulla sattuneet Alkoon samaan aikaan, ja siitäkös olisi juttu lähtenyt. Niin on lopussa, naisparka. Seurailkaapa vähän, onko töissäkään selvin päin. Ilmanko on kokeiden pisteet laskettu miten sattuu. Kerrankin lähetti lapset tuntia liian aikaisin kotiin.

Rouva Impulsiivisen mielestä hänen tapansa keskittää asioiden hoitaminen kerta rysäykseen oli paitsi aikaa myös luontoa ja rahaa säästävää. (Jos ei lasketa niitä sakkoja, jotka hän sai unohtaessaan pysäköintikiekon, ja hävikkiä, joka tuli edellisen kaupan ostosten unohtamisesta seuraavaan.) Siksi rouva Impulsiivinen puhisi harmituksesta, kun hän vihdoin löysi kilometrin mittaisen muistilistansa, ja herra Hidas oli jo ties missä.

Samaan aikaan herra Hidas istui Prisman kahvilassa, koska ruuviasian toimittamiseen oli mennyt aikaa neljä minuuttia. Kahvilassa hän vihelteli ja tarkkaili ohikiitäviä, stressaantuneita ihmisiä, jotka raahasivat maata viistäviä ostoskassejaan ja sitä yhtä, jossa oli vielä se pitkä lista niitä oheisasioita. Otsasuonet pullistelivat, ihmiset tiuskivat toisilleen ja retuuttivat lapsiaan hitusen liikaa käsivarresta puristaen.

Rouva Impulsiivinen murehti hukattua elämää, koska niin moni asia olisi hoitunut ruuvin kanssa samalla reissulla. Ainakin ne apteekkiasiat olisi voinut hoitaa. Paitsi ei. Taas olisi tullut sitä väärää d-vitamiinia. No lemmikkiasiat olisi ainakin voinut tuoda. Paitsi ei. Kerrankin toi aivan surkean pallon, joka kesti koirien käytössä vajaan minuutin. Suutarihommat nyt kuitenkin olisi voinut hoitaa. Paitsi että tuskin olisi osannut selittää, millaisen paikan rouva olisi niihin lenkkareihin halunnut. Jonkun ruman olisivat laittaneet. Kaikki täällä pitää itse hoitaa, rouva huokaisi, ja lisäsi listaan vielä särkylääkkeen, koska herra Hitaan epäekologisuus aiheutti hänelle toistuvaa päänsärkyä.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 19.5.2016.

Herra Hidas ja tylsyyden sietämisen taito

Posted on by
Vastaus

Jos tylsyyden huipentumaa kysyttäisiin jossakin tietokilpailussa, rouva Impulsiivinen tietäisi vastauksen sekuntiakaan miettimättä. Teksti-TV. Joku saattaa nyt ajatella, että onko semmoista enää edes olemassa. No eihän sitä olekaan useimmille meistä. Mutta herra Hitaalle Teksti-TV edustaa korkean tason viihdettä ja jännittävää elämää.

Herra Hidas saattoi tuijottaa Teksti-tv:n vihreänkeltaisia numeroita ja kirjaimia illat pitkät silminnähden innostuneena. Rouva Impulsiivinen ei voinut olla kysymättä, että mitä ihmettä. Herra Hidas selitti innostuneena, että joku joukkue jossakin pelasi jotakin, ja kohta saattaisi tulla maali tai kori tai piste. Sen näki siitä, että yksi numero ruudulla vaihtui. Ja sitä herra Hidas jännittyneenä odotti.

Rouva Impulsiivinen ei voinut ymmärtää, miksei voinut vaikka pyyhkiä pölyjä koko talosta ja käydä sitten tarkistamassa, oliko numero muuttunut vaiko eikö. Sitten voisi vaikka imuroida ja taas hypätä katsomaan, onko numero muuttunut. Hyvin ehtisi vaikka käydä kaupassa ja taas tarkistaa, onko muutosta. Mutta ei. Menisi kuulemma tunnelma ja jännitys ja into. Ideana oli se, että siinä oltiin ikään kuin katsomossa kannustamassa. Vaikkei mitään näkynytkään.

Rouva Impulsiivinen oli yrittänyt katsoa Teksti-TV:tä herra Hitaan kanssa. Yrittänyt ymmärtää ja innostua. Mutta ei. Liikkumattomien numeroiden tuijottaminen sai aikaan vain sen, että rouva Impulsiivinen tunsi pakottavaa halua kävellä paljain jaloin Lego-palikoiden päällä ja työntää kielensä jäiseen rautaan.


Koska Lego-palikoita tai jäistä rautaa ei ollut lähettyvillä, rouva Impulsiivinen tarttui silitysrautaan. Samalla hän katseli kuinka Supernanny laittoi teeveessä kaikki maailman lapset ojennukseen ja ruotuun. Niin ihanan terapeuttista. Tarve kävellä Lego-palikoiden päällä alkoi haihtua ilmaan silitysraudan höyryjen myötä. Lakanat silisivät pehmeiksi ja lapset muuttuivat tottelevaisiksi. Herra Hidas hihkui innosta yläkerrassa, koska numero vaihtui ruudulla. Rouva Impulsiivinen hengitti syvään ja nautti siitä, että pienen hetken kaikki oli juuri niin kuin pitää. 

Mitä parisuhteesta oppii kolmessakymmenessä vuodessa

Posted on by
Vastaus

Kirjoitin taannoin blogissani listauksen, mitä viisikymppinen on oppinut elämästä. Nyt teki mieli tarkistaa, mitä tähän mennessä on oppinut parisuhteesta. Kolmessakymmenessä vuodessa ihminen nimittäin oppii yhtä ja toista, vaikkei mikään parisuhdeguru olisikaan. Nämä opit on kerätty kahden täysin erilaisen tyypin salamarakkaudesta alkaneesta, välillä tuuliseksi taistelutantereeksi muuttuneesta liitosta, jossa on kaikesta huolimatta riittänyt rakkautta ja huumoria – ja sitä tärkeintä: tahtoa. Pappi ei kysynyt meitä vihkiessään, että rakastammeko, vaan että tahdommeko rakastaa. Kovien paikkojen yli mennään sillä, että edes tahtoa on, vaikka rakkaus loistaisi juuri silloin poissaolollaan.

Parisuhteet ovat aina tekijöidensä näköisiä ja oloisia, siksi kaikissa pitkissä liitoissa ei varmaankaan opi näitä samoja asioita. (Toivoisin tietenkin, että juuri näillä ohjeilla kaikki Suomen parisuhteet pelastuisivat.)

1) Opettele tuntemaan itsesi. Siis se todellinen. Ei se kumppanin/äidin/isän/jonkun toivetyyppi. Muuten on vaikea sanoa toiselle, mitä tarvitsee ja mistä menee rikki.

2) Tutustu siihen toiseen. Kysy. Älä oleta.

3) Muista, että toista ei voi muuttaa. Ei, vaikka kuinka olisi hyvä tahto ja tarkoitus.

4) Parisuhde on kuin kevätsää: vaikka tänään olisi hirveää, huomenna voi jo olla ihanaa.

5) Kriisi ei tarkoitakaan suhteen loppua, vaan kasvun paikkaa molemmille. Jotain parempaa on tulossa. Ei ehkä heti, mutta tulossa.

6) Hemmottele kumppania tavoilla, joista hän pitää. Ei niillä, joista vain sinä pidät.

7) Toisen erilaisuus voikin olla rikkaus eikä pelkkä riesa – ehkä peräti oma kasvusuuntasi?

8) Rakkaus katoaa joskus toviksi talviunille. Silloin mennään tahdonvoimalla.

9) Parisuhteessa on erilaisia vaiheita, jotka kaikki menevät ennen pitkää ohi. This too shall pass.

10)  Silti kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin sitä toista katsoessa voivat polvet suloisesti notkahtaa, etkä ollenkaan muista, ettette olekaan enää nuoripari.

Pitkästä kokemuksesta huolimatta vaikeita ovat edelleen kohdat 2 ja 3. Aina tasaisin väliajoin sitä sortuu kuvittelemaan, että kyllä minä tiedän, mitä se tahtoo ja että kyllä se nyt pikkuisen semmoiseksi ja tämmöiseksi ainakin voisi muuttua. Siksi listaan on tärkeä lisätä kohta 11: Anna anteeksi itsellesi – ja sille toiselle. Ja muista, että huomenna on uusi päivä. 

Kuva: Jari ”Jasu” Haapala 1987

Herra Hidas totuuden torvena

Posted on by
Vastaus

Yhtä asiaa rouva Impulsiivinen oli aina hiukan kadehtinut herra Hitaalta: suoraan sanomisen taitoa. Joskus se oli tietenkin viheliäisintä ikinä, mutta silti semmoisella taidolla olisi ollut paljonkin käyttöä rouva Impulsiivisen elämässä.

Rouva joutui nimittäin alinomaa tilanteisiin, joissa lopputulos ei ollutkaan aivan toivottu. Niin kuin nyt vaikka kampaajalla. Jos hiusten värjäys ja leikkaus nosti pettymyksen kyyneleet rouvan silmiin, hän pinnisteli kuitenkin kiittelemään ja kehumaan kampaajalle, että ai kun kiva tuli. Jotta kampaajalle ei tulisi paha mieli. Ja sitten kotona itkemään herra Hitaalle, että aivan hirveä huuhkajan peräpää. Tai jos leipomosta tilattu kakku näytti aivan ekaluokkalaisen tekeleeltä, rouva kiirehti kiittelemään, että ai kun soma. Jotta leipurille ei tulisi paha mieli. Kotona sitten itkemään herra Hitaalle, että tämmöisestäkö kyhäelmästä sitä piti ihmisen maksaa.

Herra Hidas oli toista maata. Hän sanoi sumeilematta, että nyt en ole tyytyväinen, sai rahat takaisin ja lahjakortin päälle. Lopulta jäi vielä kummasti sellainen vaikutelma, että kenellekään ei jäänyt tilanteessa paha mieli. Rouva ihaili tätä taitoa, muttei ymmärtänyt kuinka semmoiseksi suorapuheiseksi oppisi. Aina karkasi suusta, että ei haittaa ollenkaan, vaikka haittasi niin herkuleesti.

Toisinaan rouva Impulsiivinen ei kauheasti ihaillut herra Hitaan suorapuheisuutta. Erään kerran herra Hidas tokaisi johonkin tilanteeseen, että ”sinä olet kyllä hassu”. – Tarkoitit kai ihana, rouva yritti. – No sitäkin, herra Hidas myönsi. – Etten peräti maailman ihanin? rouva kerjäsi vielä. – Siitä en tiedä, koska en ole tavannut kaikkia maailman naisia. Rouva oli tästä loukkaantumaisillaan, mutta oivalsi sitten, että tuohan oli tavallaan kohteliaisuus. Vaikka jossakin maapallon laidalla saattoi hyvinkin olla vielä ihanampi nainen, herra Hidas oli silti valinnut hänet ja sitoutunut häneen. Kyllä semmoisen pitää ihmiselle riittää. Niin että ei haittaa ollenkaan.