Olen aloittanut ajatusleikin, jossa kehoni ei olekaan pelkkä mukana kulkeva pään jatke, vaan rakas elämänkumppanini. Olen siis naimisissa kehoni kanssa. Tämä liitto on kestävä ja pysyvä sikälikin, että tästä ei voi erota, vaikka kuinka sietämättömältä tuntuisi. Tai VOI, mutta se olisi melko radikaali toimenpide…

Miksi ihmeessä olen alkanut ajatella, että olen parisuhteessa kehoni kanssa? Onko minusta tullut osa sitä porukkaa, joka kuvittelee olevansa parisuhteessa Eiffel-tornin tai Vapaudenpatsaan kanssa? Ainakin meille on yhteistä se, että hekin ovat vakavassa suhteessa myös kehonsa kanssa, tiedostivat tai eivät. Me kaikki olemme tärkeässä ja kestävässä suhteessa kehomme kanssa, halusimme sitä tai emme. Se on tärkein (ja kovin unohdettu) suhteemme, jonka päälle rakentuu tai hajoaa kaikki muu. Parisuhde tuo suhde on tietenkin vain mielikuvissani, koska se auttaa minua muistamaan, että kyydissä on kaksi tärkeää: keho ja mieli.

Parisuhteen pituus ei koskaan kerro mitään sen laadusta, kuten ei tässä yli puoli vuosisataa kestäneessä keho-mieli -liitossanikaan. Kaikesta päätellen itse olen Mieli ja Keho on puoliso. Annan tässä liitossa itselleni mittaamattomasti puheaikaa, puolisoani en sen sijaan jaksa tai halua kuunnella. Vaikka tässä nimenomaisessa liitossa juuri puolisoa kannattaisi kuunnella (kuten ehkä muissakin). Keho (jokainen keho) on nimittäin täydellisen epäitsekäs ja mittaamattoman viisas tyyppi. Kaikki, mitä se toivoo tai pyytää, on aina parisuhteen parhaaksi. Mieli sen sijaan hölisee paljonkin sellaista, mikä ei ole kenenkään parhaaksi.

En oikeastaan ole vielä edes oppinut ymmärtämään Kehon puhetta. Se kuiskailee niin hienovaraisesti, etten oikein jaksa keskittyä. Moitin myös Kehoa (=puolisoani) peilin edessä ankarasti: ”Näytät aivan kamalalta tänään! Tee jotakin tuolle kropallesi /silmäpusseille/ hapsutukalle jne.” Keho haluaisi levätä, mutta minä raahaan sen jumppaan, lenkille, kylään ja ties mihin. Keho pyytää ruokaa, mutta minä rankaisen sitä pitämällä nälässä. Toisaalta myös tungen yhtäkkiä Kehoon valtavia määriä Sirkus-aakkosia, vaikka Keho yritti pyytää jotakin aivan muuta. Keho kaipaisi hiljaisuutta ja olemista, mutta minä laitan popit soimaan, Netflixin pyörimään tai äänikirjan vaimentamaan Kehon äänet. Keho on tässä liitossa niin väärinymmärretty ja laiminlyöty, että sen pitäisi ottaa yhteyttä jo lakimieheen. Mutta eihän se voi. Niinpä se alkaa huutaa. Se huutaa ensin hiljempaa: flunssilla ja päänsäryillä. Jos en vieläkään kuuntele, se alkaa huutaa kovempaa: migreenillä ja vatsavaivoilla. Jos en edelleenkään kuuntele, se ampuu kovilla ja lataa reuman pysäyttämään sätkyilyni. Anteeksi Keho, nyt ymmärrän. Tässä parisuhteessa on annettava tilaa molemmille. Molempia on kuunneltava. Molempia on hellittävä. Molempia on kunnioitettava.

Kuinka sitten näin liikunnallinen ihminen on voinut saattaa itsensä tämmöiseen kehoa laiminlyövään tilaan? No siksipä juuri. Urheilijat ovat nimittäin siinä lajissa parhaita. Ette ikinä arvaa, mikä ihmisryhmä kuuntelee tutkimuksen mukaan kehoaan kaikista huonoimmin: ammattitanssijat! Tuo kehollisista kehollisin porukka, joka työskentelee kehonsa kanssa aamusta iltaan, vuodesta toiseen. Ja siinäpä se. Keho on alennettu elämänkumppanista työvälineeksi. Vaikka kolottaisi, väsyttäisi, itkettäisi tai tärisyttäisi kuinka, Joutsenlampi on vedettävä läpi kepeästi kuin keiju ja lakkaamatta hymyillen (no, ainakin eläytyen). Vaikken ammattitanssija olekaan, tiedän urheilusta yhtä jos toista. Siinä jää helposti koukkuun ajatukseen, että enemmän on aina parempi kuin vähemmän. Ja että verenmaku suussa juokseminen ja maaliviivalla oksentaminen on hyvä merkki: annoit kaikkesi. Ja jos lenkillä tuntuu kertakaikkisen hirveältä, se on pelkästään hyvä: olet jollakin tasolla ylittänyt itsesi ja nyt kehityt. Ilmankos minusta ei koskaan tullut aituritähteä. Tuli piirikunnallinen pinnistelijä. Siitä voisi kyllä jonkinmoisen mitalin saada.

Mutta nyt loppuu pinnistely. Alan hoitaa tätä elämänpituista parisuhdettani laittamalla Kehon vihdoin ansaitsemalleen etusijalle. Alan helliä Kehoa. Puhun sille kauniisti. Sitten alan kuunnella, kuunnella ja kuunnella kaikkien hukattujen vuosien edestä. Ties vaikka se toinenkin pitkä parisuhde hyötyisi siitä, että keho ja mieli kuuntelevat toisiaan.