Tag Archives: pysähtyminen

Valkoisen kohinan kaipuu

Posted on by
Vastaus

Sain lääkäriltä urheilukiellon. Nilkkaa ei saa rasittaa minkäänlaisella hikiliikunnalla kuukauteen. Pikku juttu sinänsä, kun vaiva sentään ilmeisesti paranee levolla. Pikku juttu kenelle tahansa – paitsi kaltaiselleni. Kuinka vaikeaa onkaan kävellä hiljakseen tai suostua lukemaan kirjaa, kun hanget kimmeltävät ja koko muu maailma näyttää sivakoivan houkuttelevina hohtavilla laduilla. 

Satun nimittäin rakastamaan hiihtämistä. Hiihtäessäni pääsen sellaiseen tilaan, mihin en pääse mitenkään muuten. Aluksi tietenkin tulee vaihe, jossa hiihtäminen on kamalaa. Suksi ei kulje, henki ei kulje, ajatus ei kulje. Sitten tulee vaihe, jossa päässä singahtelee ideoita, ongelmiin poksahtelee ratkaisuja ja sukset vievät minua kuin itsestään. Jokaisesta potkusta ehtii nauttia. Kolmantena tulee vaihe, jossa alan kuulla ja nähdä valkoista kohinaa – ja ei, se ei ole se vaihe, jossa maataan mahallaan kasvot hangessa, eikä sekään, jossa valkotakkiset häärivät ympärillä. Se on vaihe, jossa unohtaa hiihtävänsä, ajatukset lakkaavat häiritsemästä ja kokee melkein leijuvansa. Kuvittelen, että jotkut konkarit saattavat kokea meditoidessaan jotakin samantapaista. Mutta minä en pääse meditoimalla lähellekään valkoista kohinaa. Sinne pääsen vain hiihtämällä.

Nyt hiihtäminen on kuitenkin siis kiellettyjen listalla kipeän nilkan takia. Ja voi että kaipaan valkoista kohinaa! Hiihtäminen oli kiellettyjen listalla myös koko viime talven, silloin kipeän olkapään takia. Ja silloinkin kaipasin aivan vimmatusti valkoista kohinaa.  Aivan pakostikin tulee mieleen, että joku yrittää nyt kertoa minulle jotakin. Esimerkiksi sellaista, että meditoi, nainen. Pysähdy. Rauhoitu. Opettele olemaan. 

Liikuntakiellon aikana en tietenkään ole osannut olla. Olen leiponut kuin viimeistä päivää, laittanut ruokia, joiden valmistaminen kestää viisi tuntia, järjestänyt kodin paperit – ja yrittänyt kirjoittaa. Mutta kirjoittaminen takkuaa pahasti, kun en pääse hikoilemaan ja ravistelemaan aivojeni pinnalta karstoja pois. Mielen kaaos kaipaisi kunnollista ravistelua, lihasten väsyttämistä ja valkoista kohinaa. Ideoita ei putkahtele, inspiraatio loistaa poissaolollaan, vaikka tekisi mieli kirjoittaa. Päässäni on kyllä paljon sanoja, mutta kun yritän järjestää niitä riviin, ne singahtelevat karkuun kuin kärpäset. Surinaa riittää, mutta ajatuksista en saa kiinni.

Ehkä ne kärpäset voisi rauhoittaa myös meditoimalla. Hengittelemällä. Maalaamalla. Ehkä nyt on aika katsoa (suksi-) boksin ulkopuolelle. Löytää jotakin uutta sen sijaan, että jäisi tuijottamaan naama nurinpäin sitä, mitä ei voi tehdä. Ne kärpäsetkin voisi ajatella perhosiksi. Että ilohan se lepattaa siellä pään sisällä ja pyrkii ulos. Ilo siitä, että aurinko paistaa. Että olen elossa. Että näin helläkätisesti elämä opettaa. Että kaikki on hyvin. 

Kuvassa olen hiihtourani (ja elämäni) alkutaipaleella, ehkä 4-vuotias.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 17.2.2019.

Kivellä on asiaa

Posted on by
Vastaus

Jotkut oivallukset tömähtävät tajuntaan kuin kivi päähän: yhtäkkiä kopsahtaen. Niin kuin nyt tämäkin, että kivet osaavat puhua. Tajusin sen aamukahvipöydässä, kun luin jostakin otsikon, että kivien katsominen rauhoittaa. Niinpä niin. Luin jostakin otsikon, mutta enpä sitten lukenut enempää, kun utelias mieli ahnehti jo seuraavaa otsikkoa. Kiveä olisi kannattanut katsella ihan siinä aamukahvipöydässäkin tovi jos toinenkin.

Olen aina rakastanut kiviä, bongaillut niitä luonnosta ja kantanut kauneimpia taskussa kotiin. Viisikymppisjuhliini keräsin kiviä pöytäkoristeiksi. Kivillä on tuntunut olevan minulle asiaa, en vain ole aiemmin ymmärtänyt niiden kieltä. Nyt tuon aamukahviosuman jälkeen viesti valkeni: Rauhoitu, hyvä ihminen. Pysähdy ja ole paikoillasi. Tässä ei ole kiire minnekään.

Kun mieli lepattaa kuin sokerihumalainen perhonen, ja impulssit nykivät joka suuntaan, tekisi mieli olla kivi. Sellainen, jota eivät kaikenmaailman tuulet ja tuntemukset hetkauta yhtään mihinkään. Sellainen vakaa ja luotettava. Vahva ja turvallinen. Ympärillä voi olla senpäiväinen myrsky ja myllerrys, mutta kivi ei horju. Siihen ei pysty tuuli eikä tuiverrus, ei raivo eikä rumat sanat.

En nyt tietenkään halua muuttua kiveksi, mutta selvästi se on kasvusuuntani: vähemmän perhosta, enemmän kiven vakautta. Lepatusta ja liikutusta löytyy jo omasta takaa ihan riittämiin, kiven rauhaa ja tasapainoa lisää, kiitos. Olen nyt vuoden verran pysähtynyt aamuisin vartiksi olemaan ja hengittelemään. Meditaatio-sana on ehkä liioittelua tapauksessani, mutta ainakin pysähdyn, se on jo jotakin. Nyt tuli mieleeni, että entä jos pitelisin samalla kaunista kiveä kädessäni – auttaisiko se muistamaan kiven viisauden?

Monen mielestä sattumaa, mutta juuri nyt minusta tuntuu merkitykselliseltä sekin, että olen valinnut elämänkumppanikseni ihmisen, jonka nimi tarkoittaa kiveä. Ja sekin, että asun kadulla, jonka nimessä on kallio. Kallion päällä, kiven kainalossa sokerihumalainen perhonenkin alkaa löytää lentoonsa ihmeellistä vakautta ja mieleensä lempeää rauhaa. Te kaikki ihanat sileät ja pyöreät kivet, kauniin väriset ja kimmeltävät kivet, ihmeellisen muotoiset ja kuviokivet, sammalenpörröiset pehmokivet – you rock! Ja minä kuuntelen.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 23.9.2016.

Elämä pausella

Posted on by
2

Tämä teksti on julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä viime joulukuussa. Toivoin, ettei se olisi ajankohtainen enää ikinä. Valitettavasti asiat eivät ole tuosta kauheasti muuttuneet, mutta roikumme toivossa ja uskomme parempien aikojen olevan tulossa. Mielellään pian, kiitos.

Kulunut vuosi on ollut poikkeuksellinen. Sellainen, jollaista en enää halua kokea. Blogissani on ollut hiljaista, koska olen keskittynyt elämäni tärkeimpään ja vaikeimpaan projektiin. Kun elämässä on iso kriisi, ympäriltä karisee kuin itsestään kaikki, mikä ei ole välttämätöntä, sellainenkin, minkä joskus luuli olevan välttämätöntä.

Kuluneen vuoden projektini on ollut lapseni paraneminen. Oheisesta linkistä voit lukea, millaisesta sairaudesta on kyse. Tosin tuon postauksen kirjoittaminen otti niin tyttäreni voimille, että sitä seurasi voinnin romahtaminen, ja nyt ollaan taas pisteessä, jossa hän joinakin päivinä jaksaa kävellä postilaatikolle, useimpina sekin on liikaa. 

En ole kokenut ikinä mitään yhtä raskasta ja sydäntä raastavaa kuin oman lapsen sairastuminen tavalla, jossa lääkärit eivät osaa auttaa. Koska tytär asuu  nyt meillä, sairaus on läsnä jokaisessa hetkessä (paitsi niissä, kun olen töissä). Eikä se ole kovin hilpeää nuoren ihmisen elämää. Ympärillä samanikäiset valmistuvat, pariutuvat, viettävät kihlajaisia ja häitä, saavat lapsia, matkustelevat, juhlivat ja käyvät töissä. Heidän elämänsä on täynnä tapahtumia, kuten omanikin tuossa vaiheessa oli. Tuntuu kohtuuttomalta, että samaan aikaan lahjakas, taitava ja viisas lapseni viettää elämäänsä sikiöasennossa maaten tai hyvinä päivinä postilaatikolle raahautuen.

Lapsen sairastuminen laittaa asiat uuteen järjestykseen. Ykkösenä on koko ajan parannuskeinojen etsiminen (ja niitä on kuulkaa etsitty, hoitavien tahojen ja keinojen luettelo on pitkä kuin päivystysjono – mikä sekin on tullut valitettavan tutuksi). Siinä kannoilla (ja rinnalla) on tietenkin arjesta selviytyminen eli rutiinit ja omasta jaksamisesta huolehtiminen. Onneksi on koira, joka pakottaa ulos joka päivä! Työni kaikessa hektisyydessään on tässä kohtaa siunaus, koska se vaatii sataprosenttisen läsnäolon. Enpä olisi joskus uskonut kokevani, että käyn töissä lepuuttamassa aivojani…

Uudelta vuodelta on tapana toivoa ja odottaa kaikenlaista hyvää ja onnellista. Minulla on tasan yksi toive. Että lapseni paranisi. Mitään asiaa en ole elämässäni yhtä paljon rukoillut. Samalla lähetän terveisiä ja voimia kaikille lapsen sairauden kanssa kamppaileville vanhemmille. Sairaudet ja ennusteet ovat erilaisia, mutta huoli on sama. Tervetuloa uusi, parempi, ihmeitä tekevä vuosi!

Kuvassa taiteilija Alexander Reichsteinin valohahmoja.