Herra Hitaan pyyhkijänsulkaromantiikkaa

Rouva Impulsiivinen havahtui eräänä arkisena tiistaipäivänä romantiikan puutteeseen (Ensitreffit alttarilla -ohjelmalla saattoi olla osuutta asiaan). Samalla tavalla voi havahtua esimerkiksi jonkin vitamiinin puutteeseen. Ensin ei huomaa mitään, koska oireet hiipivät pikkuhiljaa. Sitten yhtäkkiä tajuaa olevansa umpiväsynyt. Tai suupielet halki. Romantiikan puutteesta ei sentään yleensä halkea mikään, mutta sekin etenee hiipimällä. Yhtäkkiä huomaa, ettei ole kuukausiin pukeutunut muuhun kuin lämpökerrastoon kotona ja tukkakin on samalla siivousnutturalla päivästä toiseen.

Tosin rouva Impulsiivinen ei havahtunut lämpökerrastoonsa tai siivousnutturaansa, vaan siihen, ettei herra Hidas harrastanut romanttisia elkeitä. Ei ollut kynttiläillallisia eikä ruusukimppuja. Rouva Impulsiivinen saattoi mainita asiasta ja ehkä hiukan kyseenalaistaa herra Hitaan toimintaa kynttilä-ruusu -sektorilla. Ei ole oikein mun juttu, herra Hidas totesi ykskantaan. Rouva Impulsiivisen siivousnuttura alkoi tutista uhkaavasti, kunnes hän tajusi, ettei muuten ollutkaan.

Seurusteluaikoinakaan herra Hidas ei ollut harrastanut ruusuja eikä kynttilöitä. Romantiikkaa kylläkin. Hänellä oli tapana esimerkiksi solmia yliopiston aulassa rouvan (silloisen neidin) ja oman takkinsa hihat salaa solmuun. Luennolta palaava neiti Impulsiivinen oli hajota onnesta atomeiksi hihoja aukoessaan. Herra Hidas saattoi myös jättää neiti Impulsiivisen takin taskuun pikku lappusia. Joissakin oli pelkkä sydän, joissakin aavistuksen kryptinen rivi jostakin laulusta. Välillä pyörät nojailivat somasti toisiinsa yliopiston pyöräparkissa. Oikeastaan aika mukavaa romantiikkaa. Ehkä jopa ruusujakin romanttisempaa.

Ja kun rouva Impulsiivinen nyt oikein tarkkaan mietti, niin eikös vasta eilen ollut semmoinen tilanne, että herra Hidas oli parkkeerannut urheilutalon parkkipaikalla autonsa rouvan auton kanssa merkityksellisesti nokakkain. Rouva kun oli ajanut sinne jo tuntia aiemmin. Ja viime viikolla oli samassa paikassa autot vieretysten, mutta pyyhkijän sulka oli nostettu pystyyn. Kun romantiikkaa oikein tarkkaan oppii lukemaan, niin tuollaiset asiat pesevät kynttiläillalliset mennen tullen. Eikä sellaista arjen romantiikkaa opita siirappisista elokuvista. Semmoinen tulee suoraan sydämestä.

Kynttilä-ruusuromantiikassa on sitä paitsi riskinsä. Jos toinen ei olekaan yhtään romanttisella tuulella, illasta saattaa tulla kiusallinen tai jopa katastrofi. Pyyhkijänsulkaromantiikka taas on riskitöntä ja aina tilanteeseen sopivaa. Jos toinen ei olisikaan romantiikalle virittäytynyt, hän voisi kaikessa rauhassa ajatella, että ”kappas, pyyhkijänsulka” ja läsäyttää sen tuulilasiin. Jos taas romantiikka nappaa juuri silloin, voi pyyhkijänsulkaa alas asetellessaan luoda sille kaikki mahdolliset romanttiset merkitykset, mitä suinkin mielessään keksii.

Rouva Impulsiivisen oli pakko myöntää, että romantiikka oli paljon monimuotoisempaa kuin hän oli äkkipäissään ajatellut. Se ei ollutkaan parasta elokuvista tai muilta kopioituna. Se oli parasta, kun sitä ymmärsivät vain he kaksi.


Herra Hidas rakastaa kantapään kautta

Oli taas se aika vuodesta, että herra Hidas pakkasi kalastusvälineensä, ukulelensa ja rouvansa autoon ja suuntasi korpeen, sähköttömälle mökille, jossa he jakaisivat yhden huoneen ja ulkohuussin yhden viikon ajan. Elämä hidastuisi, yksinkertaistuisi ja olennainen kuoriutuisi esiin. Pois jäisi kaikki turha sometus, koska ei ollut kenttää eikä akkua voinut ladata, pois kaupungilla ravaaminen ruuvien tai muiden turhuuksien perässä, pois teeveen tylsä tuijottaminen ja penkkiurheilumaratonit. Jäljelle jäisi vain tärkeimmät pikkuaskareet: kalastus, ruoan valmistus ja saunan lämmitys.

Mökillä rouva Impulsiivinen sai pidätellä itseään, ettei olisi kuluttanut puhelimensa akkua heti ensi metreillä. Hänen mieleensä pompahteli koko ajan visioita toinen toistaan upeammista somepäivityksistä: ”Elämää hidastamassa” ja kuvassa kuikkaperhe lipuisi ylväänä ohi. ”Mitäs me rumat ankanpoikaset” ja kuvassa joutsenperhe lepäilisi lahden pohjukassa. Kauneimmista rantakivistä voisi sommitella hiekalle sanan ”loma”, ja koirat pitäisi saada istumaan laiturin päähän auringonlaskun aikaan.

Pikku hiljaa mökkiympäristön yksinkertaiset askareet ja hiljaisuus alkoivat tehdä tehtävänsä. Rouva Impulsiivinen rauhoittui ja alkoi imeä itseensä kivien kauneutta, järven tyyneyttä ja ilman puhtautta – tosin myös valtavia määriä ruokaa, koska mökillä oli aikaa miettiä syömistä ja aika kului hitaasti. Jollakin piti täyttää ne tyhjät tunnit, eikä koko ajan jaksanut käydä mustikassa.

Herra Hitaalle kävi päinvastoin. Hänen perusrytminsä oli hidas sen kaiken arkisen älämölön vastapainoksi, ja nyt kun ympärillä oli vain hiljaisuutta, hän alkoi oudosti aktivoitua. Koska kala ei syönyt, radiosta piti räplätä esiin urheiluselostusta, ukulelella piti soittaa sointuharjoitusmaratoneja ja mökkikuistilla piti punnertaa ja tehdä vatsalihasliikkeitä. Rouva Impulsiivinen ei yllättynyt, koska kolmenkymmenen vuoden jälkeen ei ylläty enää mistään.

Sen sijaan hän pillastui. Että mökkiympäristössä on kuunneltava kuikan huutoa eikä urheiluselostusta. Sängyn päällä on kaulailtava vaimoa eikä ukulelea. Ja ikinä en enää tule tänne ainakaan sinun kanssasi. Herra Hidas odotti, että rouvan mekastus loppuu, ja sanoi sitten: ”Meinasin näyttää sulle yhden kummallisen jutun.” Hän kaivoi sukan alta esiin kovettuneen kantapäänsä, johon oli muodostunut aivan täydellisen sydämen muotoinen rakko. Rouva Impulsiivinen ei ollut ennen saanut yhtä erikoislaatuista rakkaudentunnustusta, mutta pakkohan tuon oli semmoinen olla. Mökillä oli aina jotenkin niin romanttista.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 23.7.2017.