Hahtuvapallero

Samastuin tänään voikukan hahtuvapalleroon. Seisoin laiturilla tuulessa ja tunsin, kuinka tuuli puhalsi päästäni kaikki ajatukset, kaiken voiman, kaikki aikomukset. Tunsin itseni tavattoman pieneksi ja paljaaksi.

Pienenä ja paljaana on toisaalta hyvä olla. Sellaisina tulemme maailmaan ja sellaisia siis olemme. Sellaisiakin. Pienenä puhaltelin voikukan siemeniä tuuleen ja ihastelin alta paljastuvaa baskeripäistä, hoikkaa blondia. Se toimi mökkielämässä ”köyhän tytön barbina”. Näin baskerin alla pienet kasvot, joille juttelin ja joiden kuvittelin vastaavan. Voikukkapellon reunassa oli tänään pakko puhaltaa parit pallerot. Nyt ei blondi vastannut, tuijotteli vain tukka silmillä mykkänä kaukaisuuteen. Vähän niin kuin tämä isompikin blondi. Mykkänä ja hämmentyneenä elämän edessä.

Kun on selvinnyt kolmen vuoden kiirastulesta, voisi kuvitella, että nyt olisi ilo irti. Arki olisi yhtä juhlaa ja joulua ja bahamasaarta. Mutta elämä onkin tyhjää. Kuka minä olinkaan ennen kuin minusta tuli lapseni omaishoitaja? Ja haluanko tai voinko edes olla enää se sama tyyppi? Toki olen kiitollinen ja onnellinen, mutta tyhjyys kumisee korvien välissä silti. Vähän kuin pyörremyrsky olisi pyyhkäissyt talon maan tasalle ja nyt sitä yrittää kasata pitkin pihaa levinneistä palasista pystyyn. Kaikkia paloja ei enää löydy, jotkut ovat päreinä, eikä oikein tiedä, millaisia uusia paloja taloonsa haluaisi.

Onneksi minulla ei ole mihinkään kiire. Lapseni on hyvän matkaa paranemisen tiellä ja nyt voin keskittyä omaan hyvinvointiini. Välillä voin vaikka puhallella voikukan hahtuvapalleroita ja kysyä siltä baskeripäiseltä blondilta hyviä neuvoja. Baskeripäiset blondit ovat nimittäin viisaita. Ehkä käyn ostamassa baskerin.

Hyvää tekeviä asioita

Kaikki ovat varmaan nähneet tai jopa saaneet lahjaksi selviytymispakkauksia. Sellaisia hassunhauskoja, siirtymävaiheeseen liittyviä ja usein jopa hyödyllisiä paketteja.  On selviytymispakkaus avioon astuvalle, vanhemmaksi tulevalle, keski-ikäistyvälle, eläköityvälle ja mitä kaikkea. Mutta tosielämän selviytymispakkauksia ei ole. Kun elämässä on vakava selviytymiskriisi, pakkauksia ei satele. Eikä sellaista kukaan toinen osaisi sinulle rakentaakaan. Isossa kriisissä jokaisen on rakennettava selviytymispakkauksensa ihan itse. Listaan oheen muutamia vinkkejä omista selviytymiskeinoistani tilanteissa, joissa huoli ja murhe uhkaavat musertaa mielen.

    1)   Työ. Opettajan työ on kaikessa hektisyydessään siunaus. Töissä ei ole aikaa omille murheille, huomio on pidettävä oppilaissa ja opetettavassa asiassa. Koko päivä menee puuhakkaassa kuplassa.

    2)   Koreografinen jumppa tai tanssitunti, missä et voi hetkeksikään päästää ajatuksiasi askelkuvioista.  

    3)   Äänikirjat. Ne vievät muille maille ja toisiin nahkoihin, tuntemattomien murheiden ja ilojen äärelle – ja niihin on pakko keskittyä, jos mielii pysyä kärryillä. Itse en pysty kuuntelemaan äänikirjoja paikallani keskittyen, mutta lenkillä, tiskatessa tai siivotessa ne ovat passelia seuraa. 

    4)   Leipominen. Leipominen vie minut aina sellaiseen tunnelmaan, jossa kaikki on hyvin. Johtuu varmaan siitä, että yleensä olen leiponut siksi, että jotakin kivaa on tapahtumassa: synttärit, kihlajaiset, valmistujaiset jne. Kakkujen koristelu on lempipuuhaani, jossa pääsen ainakin hetkeksi hyvää tekevään flow-tilaan. 

    5)   Suoratoistopalvelut. Jos huoli alkaa kuristaa liian kovaa, voi aloittaa vielä yhden jakson. Tai kokonaan uuden sarjan. 

    6)   Lapsenlapset. Ihanat positiivista energiaa uhkuvat pikkuihmiset, joiden kanssa elämä on koko ajan ihmeellistä ja focus hauskanpidossa. ”Mummi, minä olen niin innollinen”, henkäisi kolmevuotias äskettäin. (Innostunut ja onnellinen on tietenkin innollinen, jos ette vielä tienneet sitä.)

    7)   Koira. Koira pyrkii koko ajan palauttamaan itsensä ja ihmisensä rentoon ”kaikki on hyvin” -tilaan. Kyytiin pääsee mallioppimalla, pysähtymällä rapsuttamaan ja silittelemään tuota viisasta eläintä. 

Hyvää tekeviä asioita siis on. Huoli on läsnä, mutta myös vahva usko selviytymiseen. Vielä tulee parempia päiviä, huolettomia aikoja, keijunkepeitä kuukausia. This too shall pass.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 24.2.2019.

Normaalius hoitaa

Joskus entisessä elämässäni tein yksinkertaisia johtopäätöksiä ihmisten voinnista sen perusteella, miltä vaikutti. Jos ihminen vitsaili ja nauroi vedet silmissä, hänen elämässään ei voinut olla kovin raskaita asioita. Jos ihminen postaili hupaisia meemejä Facebookiin, kaikki oli lupsakasti ja hyvin. Joulukorteista vasta johtopäätöksiä vetelinkin: Itse askarreltu kortti tarkoitti, että elämä on mallillaan, kun kerran on aikaa ja energiaa suunnitella ja askarrella. Kaupasta ostettu kortti viittasi siihen, että ei nyt ihan kympillä mennä, mutta jotenkuten tömistellään eteenpäin. Jos korttia ei tullut ollenkaan siltä, joka niitä yleensä lähetti, niin jotakin oli pahasti pielessä. Olin tietenkin kaikissa tapauksissa aivan hakoteillä.

Ihmisellä on nimittäin pyrkimys normaaliuteen vaikka mikä olisi. Jos on saanut tietää sairastavansa kuolemanvakavaa tautia, ei suinkaan halua itkeä loppuelämäänsä pimeässä (vaikka sitäkin varmasti tulee tehtyä). Sitä haluaa tehdä normaaleja asioita ja unohtaa sairauden tilan edes hetkeksi – vaikka sitten joulukortteja askartelemalla. Jos on menettänyt läheisen äskettäin, ei välttämättä muutukaan mustiin pukeutuvaksi itkijäksi vaan haluaa tehdä normaaleja asioita edes välillä. Sureva ihminenkin voi nauraa tai postata jotakin hauskaa. Jos ei muuten, niin selviytyäkseen itse paremmin. Jos oma lapsi on sairastunut vakavasti, ei vanhempi lakkaa tekemästä tavallisia asioita (mikäli lapsen hoitamiselta siis ehtii ja jaksaa), koska juuri ne tavalliset asiat pitävät ihmisen toimintakykyisenä ja edes jotakuinkin järjissään.

Älä siis tee yksinkertaisia johtopäätöksiä, koska elämä ei ole yksinkertaista. Olen itse saanut kaksi kertaa elämässäni keskivaikean masennusdiagnoosin. Ensimmäisellä kerralla se osui varmaankin oikeaan, mutta silloinkin kävin töissä, eikä työkavereistani kukaan tiennyt asiasta mitään. Toisella kertaa olin oikeasti vain surullinen, joten silloin masennusdiagnoosi meni metsään. Mutta molemmilla kerroilla yritin esittää normaalia niin paljon kuin vain pystyin. En sen takia, että muut eivät huomaisi mitään, vaan sen takia, että selviytyisin itse siten paremmin. Koska normaalius hoitaa.

Mistään ulkoisesta – tai oikeastaan yhtään mistään – ei voi päätellä, miten ihmisellä oikeasti menee. Kysymällä asia saattaa selvitä, muttei aina silloinkaan, koska joistakin asioista voi olla liian vaikea puhua. Kenellä tahansa voi siis olla elämässään meneillään mitä tahansa raastavan tuskallista tai musertavaa. Siksi Dalai Laman elämänohje kaikessa yksinkertaisuudessaan onkin vastaansanomattoman viisas ja käyttökelpoinen: ”Ole ystävällinen aina kun se on mahdollista. Se on aina mahdollista.”