Puhu äänellä, jonka kuulen

Kun elämässä tapahtuu oikein paljon, sielu ei aina pysy mukana vauhdissa. Olen joskus kuullut tarinan intiaaneista (siis Amerikan alkuperäisasukkaista), jotka istuivat lentonsa jälkeen lentokentällä risti-istunnassa tuntikausia, ja kun kentän henkilökunta kävi kysymässä, mitä he puuhasivat, he vastasivat odottavansa, että sielu ehtii mukaan. Nyt ymmärrän noita intiaaneja. En ole ollut lentokoneessa aikoihin, mutta sellaisessa pyörityksessä kylläkin, että sielu putosi jossakin vaiheessa kyydistä. Tai sitten se piiloutui todella hyvin.

En tiedä, pitäisikö nyt istua risti-istunnassa vai mitä, mutta varmasti ainakin kuunnella itseään. Pitää kutsua sielu takaisin paikoilleen antamaan taas hyviä neuvoja ja soittamaan hälytyskelloja oikeissa paikoissa. Vaikken oikeastaan usko, että sielu voi edes karata tai kadota minnekään. Se voi kylläkin piiloutua ja säikähtää tai jopa hiljentyä iäksi, jos sitä ei lainkaan kuunnella. Sielun ääni on niin hiljainen ja hento, ettei sitä voi kuulla metelissä ja melskeessä tai edes kesken äänikirjan kuuntelun.

Mistä sitten tiedän, että sielu on piilossa? Siitä, etten inspiroidu enää kirjoittamaan tai maalaamaan. En näe sydämiä missään. Ja se on aivan oma vikani. Raskaita vaiheita eläessäni otin tavakseni kuunnella äänikirjoja tai podcasteja aina koiralenkillä, koska omat ajatukseni olivat liian murheellisia. Musiikki ei toiminut, koska se nosti pintaan liikaa tunteita eikä torpannut ajatuksia. Täytin kaikki tyhjät hetkeni joko äänikirjoilla tai sitten suoratoistosarjoilla. Sarjoista parhaita olivat sellaiset, joissa piti herpaantumatta seurata juonta – eikä ollut siis tilaa omille ajatuksille.

Nyt tuo kaikki on jäänyt tavaksi, koska kolmessa vuodessa ihminen tottuu (varsinkin, jos sattuu olemaan helposti addiktoituvaa sorttia). Tavoista voi onneksi kuitenkin oppia pois. Pitää opetella taas kuuntelemaan hiljaisuutta ja odottamaan, että sielu puhuu viisaita (koska sielut eivät muuta puhukaan). Tänään bongasin ensimmäisen sydämen aikoihin. Se tuntui ihmeellisen hyvältä. Ja siltä, että sielulla on asiaa.

Pään vai ihmisen kokoinen elämä?

Toivottavasti elämme joskus sellaisessa maailmassa, jossa terapia kuuluu enemmistön elämään luonnollisena kuin hammashuolto tai kampaajalla käyminen. Omassa historiassani on valitettavan lyhyt terapiajakso, koska en silloin oivaltanut sen arvoa (muuten kuin rahassa, jota ei ollut). Siltä jaksolta jäi mieleeni soimaan kuitenkin yksi tärkeä lause – ehkä lopulta tärkein, jonka terapia voi itselleni antaa: ”Taidat elää aika paljon pääsi sisällä.”

Vastustin tuota lausetta kiivaasti. Minäkö eläisin pääni sisällä? Pah. Minäkö en muka olisi kehollinen? Pyh. Minähän olin kehollisista kehollisin. Olin urheillut koko ikäni, olin harrastanut yleisurheilua, tanssia ja telinevoimistelua ja siinä välissä hiihtänyt ja uinut aina, kun aikaa liikeni. Minäkö en muka ollut kehollinen? No en oikeasti ollut. Terapeutti oli valitettavan oikeassa. Vaikka olisin juossut sata maratonia, olisin silti elänyt enimmäkseen pääni sisällä – ja vahvasti! Koska maratonit eivät ole juttu, jota sieluni kaipaa.

Kehollisuus ei tarkoitakaan sitä, mihin kaikkeen kehomme venyy, vaan sitä, kuinka hyvin yhteys pään ja kehon välillä toimii. Pää on syystä aika pieni. Ihmisen päätösten ja valintojen tulisi nojata juuri tuon pään verran ajatuksiin ja pään pulinoihin. Keho on vastaavasti aika iso. Valintojen ja päätösten tulisi siis nojata huomattavasti enemmän kehon viesteihin. Ja tätä minä en osannut. Keho nimittäin puhuu aivan hirvittävän hiljaa, ainakin jos sitä ei ole opetellut kuuntelemaan. Kehon viesti saattaa olla outo tunne vatsassa, kuumotusta iholla, hikoilevat kämmenet, tärinää polvissa tai joku vielä hienovaraisempi kumma tunne, joka vaatisi hiljentymistä kehon äärelle.

Kun hiljennyimme kehon äärelle, emme todellisuudessa kuuntele silloin polvia tai kämmeniä, vaan sielua. Sielu puhuu ilman selkeitä sanoja – ja nimenomaan kehossa. Ego huutelee päässä ohjeitaan, ja usein hiukan paniikissa juuri silloin, kun se huomaa, että tässähän kuunnellaankin nyt sielua eikä egoa. Kun istun kannon päässä tuijottamassa kaukaisuuteen, oma egoni alkaa huudella, että tee nyt ainakin askelkyykkyjä samalla, nyt olisi hyvää aikaa ja voit samalla katsoa kaukaisuuteen. Kun makaan laiturilla ihmettelemässä pilvien muotoja, egoni huolestuu ja ehdottaa kirjaan tarttumista. Voisit bongata sieltä hyvän lauseen ja kirjoittaa siitä blogipostauksen (ja kun se on egon idea, niin ei todellakaan tapahdu).

Sielu hiljenee aina, kun ego aloittaa, että nyt kyllä pitäisi tai on pakko. Egollakin on tärkeä tehtävänsä, koska joitakin asioita todellakin pitää tehdä (niitä on lopulta aika vähän) ja joskus on jopa pakko. Tässä modernissa maailmassa meitä ohjataan jo pienestä pitäen elämään pään sisällä, ja jotkut solahtavat sinne asumaan helpommin kuin toiset. Ihmisen kuuluisi kuitenkin olla kokonainen paketti, jossa sielu ja ego vuorottelevat – kuitenkin niin, että sielu saisi päättää eniten (kehon koko!) ja ego vain tarvittaessa. Kun ihminen palaa omaksi itsekseen (mikä on yleensä pitkä ja polveileva polku), se tarkoittaakin juuri sitä, että yhteys pään ja kehon välillä toimii. Saamme ikään kuin tehdasasetukset takaisin. Pään rooli on sille sopivan pieni, ja keho saa riittävästi vastuuta ja valtaa. Onko ihme, että erilaiset päänsäryt ovat niin yleisiä? Pieni pääparka kantaa aivan liikaa vastuuta ja huolehtii liikaa, kun meillä kaikilla olisi paljon päätä isompi viisas keho, joka on syntynyt tietämään, mikä on meille parhaaksi. Uskon, että monet sairaudet johtuvat siitä, että yhteys pään ja kehon välillä on poikki. Kun riittävän kauan ohittaa kehon viestit, se yrittää huutaa kovempaa oireilla, joita ei voi enää ohittaa.

Koska olemme kadottaneet luonnollisen kykymme kuunnella kehoamme (= sielua), sitä olisi hyvä harjoitella. Harjoitteleminen ei vaadi mitään erityistaitoja, vain hiljentymistä ja pysähtymistä. Sielu on kuin perhonen, jota ei jahtaamalla saa kiinni. Pitää vain odottaa, että se laskeutuu. Ja sitä odottamista meidän on niin kovin vaikea sietää.

(Ego ehdotti, että laita tähän se kuva, missä seisot käsillä rannalla. Sopisi aiheeseen ja kuvaisi urheilullista elämää ja tasapainon hakemista. Sielu ehdotti perhosta.)


Pitkä matka kotiin

Nuorena ajattelin, että viimeistään kolmevitosena olen valmis ja perillä itsestäni ja elämästä. Sitten vain nautiskelisin valmiissa maailmassa ja jakelisin viisaita neuvojani oikealle ja vasemmalle. Vaan eihän se niin mennyt. Viisikymppisenä olen yhä aivan keskeneräinen ja tulen aina olemaan (sehän ei tietenkään estä minua jakelemasta neuvoja, heh). Se on itse asiassa elämisen suola, ettei täällä tule ikinä valmiiksi. Omaksi itsekseen voi silti tulla, mutta sinnekin on pitkä tie. Ensin sitä juoksee itseään karkuun hiki otsalla vuosikymmenet, ja sitten alkaa etsiä hapuilemalla tietä takaisin.

Viikon sisällä silmilleni on hypännyt kolme kertaa eri lähteistä sama lause: ”Maailman pisin matka on matka itseen.” Näin totesi YK:n entinen pääsihteeri, Dag Hammarsjöld. Lause on lohdullinen, koska viime aikoina olen kovasti pohtinut, että enkö voisi jo vihdoin olla se oikea, aito itseni, se syntymäminä. Ja mistä sen tietää, kun on? Mutta matka itseen on siis jokaisella meillä pitkä, joten ei hätää.

Toisenkin lauseen olen kirjoittanut muistiin tällä viikolla. Sen nappasin Voi hyvin –lehden Antti Heikkilän haastattelusta (aivan timanttia koko haastattelu muuten, palaan siihen ehkä joskus täällä). ”Teemme kaikki läpi elämän matkaa kohti sieluamme, kohti sitä aidointa itseämme.” Tuossa haastattelussa oli myös kohta, jossa mainittiin, että monet sairaudet kertovat siitä, että olemme menossa sieluamme karkuun, kun pitäisi jo mennä kohti.

Elämässä tulee ihania välipysäkkejä, jolloin tuntuu, että nyt on kaikki hyvin, nyt olen minä ja keskellä itseäni. Sitten tulee toisenlaisia aikoja, jolloin ei ehdi tai jaksa edes kysellä, missä mennään, tai sitten havahtuu porhaltavansa kovaa vauhtia väärään suuntaan. Mutta aina voi pysähtyä ja suunnistaa uudestaan. Mitä halusinkaan? Mikä olikaan tärkeää? En usko, että oikotietä on olemassa. Kukaan ei voi sukeltaa suoraan sieluunsa heti teini-iän jälkeen. Polku sinne on kivinen ja mutkainen, mutta ehdottomasti maisemareitti.

Viime aikoina olen kokenut ihmeellisen tärkeäksi bongailla lintuja. Olen opetellut tuntemaan monia lintuja niin ulkonäön kuin äänenkin perusteella. Ja kun kuulen uuden linnun laulavan, häiritsee hullun lailla, kun en tunnista lajia (mikä ihmeen lintu laulaa ”tjoong”??). Metsässä kulkiessani juttelen linnuille ja ainakin kuvittelen niiden kuuntelevan. Kurjen kohtaaminen on joka kerta yhtä maaginen kokemus, kuin olisi todistamassa oikeaa ihmettä. Jotenkin ymmärrän hyvin, että suomalaisessa muinaisuskonnossa lintu oli sielun symboli. Ajateltiin, että syntymässä lintu tuo ihmiselle sielun ja kuolemassa vie sen takaisin taivaaseen. Se on niin kaunis ajatus, että haluan liittää sen tähän lintuinnostukseeni. En ehkä olekaan tutustumassa ainoastaan lintuihin, vaan myös omaan sieluuni, aitoon itseeni.

Sitten joskus oikein, oikein vanhana minusta tulee semmoinen lintumummo, jonka kädestä linnut syövät jyviä ja jonka olkapäälle ne istuvat lepäämään. Ne ymmärtävät minua ja minä niitä. Silloin tiedän, että nyt olen kotona tai ainakin hyvin lähellä.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 31.8.2018