Kivi kengässä

Laitoin lenkkarit jalkaan ja lähdin koiran kanssa lenkille. Kymmenen metriä käveltyäni huomasin (ja muistin), että minullahan oli kivi kengässä. Miten reagoin? En mitenkään. Koska olisihan se nyt ollut vaivalloista/hidastavaa/hankalaa ruveta horjumaan yhdellä jalalla ja poistaa se kivi. Niinpä jatkoin matkaani kivi kengässä. Huomasin kiven jo toissa päivänä, mutta en viitsinyt/jaksanut/malttanut tehdä asialle matkalla mitään, ja kotona asia ei enää vaivannut. Kävellessäni kipristelin varpaitani, koska kivi tuntui olevan isovarpaan alla. Yritin myös pamauttaa kävellessäni kantapään oikein voimalla asfalttiin, että kivi siirtyisi vaikkapa varpaiden väliin ja lakkaisi ärsyttämästä. Parin kilometrin kohdalla lamppu vihdoin syttyi: ehkä nyt yksinkertaisesti vain riisun kengän ja poistan kiven. Aah, mikä helpotus (ja yksinkertaisuus)!

Itselläni on ollut tapana ohittaa oman kehon viestit koko aikuisen elämäni ajan. Ei tämä nälkä nyt niin kova ole. Tarkenen kyllä. Ei väsytä oikeastaan yhtään. Ei se minua häiritse! Enkä ole ollenkaan pysähtynyt kuuntelemaan, onko asia tosiaan niin. Pitää syödä, kun on nälkä. Pitää pukeutua niin, että on hyvä olla. Pitää levätä, kun väsyttää. Ja pitää sanoa, että kiitos, kun kysyit, se tosiaan häiritsee aika lailla. Oman kehon viestejä ei saisi ohittaa, koska olet ainoa, joka ne kuulee. Kukaan toinen ei voi tietää, mitä kehosi yrittää sinulle kertoa. Saatat tosiaankin jaksaa ja saatat tosiaankin sietää häiriöääntä ihan hyvin. Tai sitten et. Vain sinä voit tietää.

Lasten ollessa pieniä lähdin eräänä talvisena päivänä kauppaan kaikkien kolmen ja pulkan kanssa. Menomatkalla sai istua pulkan kyydissä (ehkä vuorotellen, en muista), mutta paluumatkalla kahden vanhimman piti kävellä omin jaloin, koska pulkka oli niin täynnä ostoksia. Keskimmäinen yritti valittaa matkalla jotakin, että ”paha kävellä”, mutta tämä Vuoden Äiti vain opasti jatkamaan reippaasti eteenpäin, koska kuvitteli pulkkakyydin houkuttavan tavallisesti innokasta tallaajaa. Pulkkaan ei kuitenkaan mahtunut kuin ostokset ja 1-vuotias, joten tsemppasin tyttöjä reippaaseen kävelyyn. Kotona sitten huomasin, että keskimmäisen kengässä oli koko matkan ollut huulirasvapötkö.

Hiersipä sielua (tai kenkää) sitten pikkuinen kivi tai huulirasvapötkö, kannattaa pysähtyä miettimään, olisiko nyt aika sanoa häiriötekijälle heipat. Liian pitkään sinnittelystä ei nimittäin seuraa mitään hyvää. Kehon ääni vain vaimenee ja kohta takuuvarmasti sattuu. Sinnikkyydellä, sisukkuudella ja joustavuudella on omat tärkeät paikkansa, mutta niiden varjolla ei koskaan kuulu vahingoittaa itseään. Olet kaiken lempeän huolenpitosi arvoinen.