Olen pohtinut vastustamisen teemaa viime aikoina kovasti. Vastustaminen tarkoittaa, että taistelee asioiden tilaa vastaan eikä haluaisi niiden olevan niin kuin ne ovat. Tämä on varmaan jokaiselle jossakin määrin tuttua. Itse olin (ainakin ennen koronaa) juuri se tyyppi, joka vastusti kaikkia vastoinkäymisiä. Kun tuli flunssan ensioireet, en suinkaan hyväksynyt sitä tärkeäksi viestiksi keholtani, vaan aloin vastustaa sitä. Sinkkiä, c-vitamiinia, kuumaa juomaa ja ties mitä poppakonsteja. Enkä varsinkaan jäänyt lepäämään kotiin. Flunssa ei siitä lyhentynyt, päinvastoin. Saatoin roikkua kolme viikkoa puolikuntoisena töissä, kun ensi oireista lepäämään heittäytyneenä olisin todennäköisesti tervehtynyt muutamassa päivässä.

Vastustamisen ajatuksen heitti ensimmäisenä ilmoille tyttäreni, joka oli väsynyt taistelemaan sairautta vastaan. Sairautta, johon ei tunneta hoitokeinoja eikä ennustetta ole. Antautuminen ja asian hyväksyminen olikin vielä kokeilematta. Erikoista on se, että samaan aikaan, kun tyttäreni sai oivalluksen vastustamisen lopettamisesta, minä istuin kampaajan tuolissa lukemassa naistenlehdestä arvostelua Kati Reijosen kirjasta nimeltä Vastustamaton. Tietenkin se käsitteli juuri tuota samaa antautumista. Ja tietenkin se löytyi vain äänikirjana ja vain siitä sovelluksesta, joka minulla oli puhelimessani.

Seuraavan kerran tyttäreni kanssa keskustellessani, hän ilmoitti lopettavansa toivomisen. Ensin se kuulosti kauhean synkältä, sitten ymmärsin. Kun kokeilee 28 eri hoitomuotoa ja joka kerta toivoo epätoivoisesti parantuvansa ja sitten lopulta kuitenkin pettyy, ei halua enää hypätä siihen vuoristorataan. Toivon tie oli tarkasteltu. Lähdin kotiin hiukan hämmentyneessä tilassa ja ihmeissäni. Kuinka selviäisin ilman toivoa? Ja tarvitseeko minun?

Tietenkin seuraavan kerran äänikirjaa kuunnellessani siinä puhuttin juuri tästä. Toivosta luopumisesta. Koska toivo on pohjimmiltaan vastustamista. Koko ajan toivoo, että asiat olisivat toisin, ja kun ne eivät ole, pettyy ja vaipuu epätoivoon. Mutta kun lakkaa toivomasta, tulee tilaa läsnäololle ja säästyy voimia jatkuvalta taistelulta (vrt. flunssa). Vastustamaton- kirjassa oli mielenkiintoinen lause: ”Toivo ei ole sijoittamista tulevaisuuteen vaan uteliaisuuteen.” Jos toivossa haluaa kuitenkin pysyä, kannattaa muuttaa se uteliaaksi ihmettelyksi. Mitenkähän tästä oikein selvitään? Mitä vielä tapahtuukaan? Mitä hyvää on vielä luvassa?

Tiibetinbuddhalaisuudessa on käsite ”ye tag che”. Se tarkoitttaa täydellistä toivon puutetta, pohjalle putoamista. Toisin kuin monet muut, tiibetiläiset pitävät tätä hyvänä asiana, ”alun alkuna”. Toivosta luopumisesta seuraa nimittäin rentoutuminen, ja elämä pääsee virtaamaan vapaasti. Ehkä olet itsekin huomannut, että raskaasta ja pitkällisestä yrittämisestä luopumisesta seuraa helpotus: kun annamme periksi ja lakkaamme yrittämästä, asiat alkavat ihmeellisesti järjestyä. Toivossa pinnistelyä ei kukaan jaksa loputtomasti. Toisaalta elämässä on myös tilanteita, joissa toivoa ei ole ollut edes näköpiirissä aikapäiviin. Silloinkin antautuminen on paras ja voimaannuttavin vaihtoehto. Kaikki vastustaminen vie nimittäin ihan valtavasti energiaa.

Kuulostaa varmaan naurettavan helpolta suunnitelmalta: lopettaa yrittäminen. Tuonhan nyt osaisi kastematokin. Mutta taitaa olla kamelin helpompi mennä neulansilmän läpi kuin suorittajan lopettaa suorittaminen. Ja juuri siksi se onkin niin tärkeää. Olen elämäni kovimmassa koulussa ja vaikeimman läksyn äärellä: opettelen olemaan vastustamatta ja päästämään irti. Opettelen luottamaan.

Kuva on Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen korteista.