Jokainen meistä on kuullut hyvää tarkoittavan, armolliseksi tsempiksi aiotun lausahduksen ”kunhan teet parhaasi, se riittää”. Oikeasti lause pitäisi kuitenkin kieltää, koska se ajaa ihmisiä uupumuksen tielle ja vähintäänkin jatkuvaan tyytymättömyyteen. Milloin ihminen on tehnyt parhaansa? Mistä tietää, ettei olisi pystynyt vieläkin parempaan? Milloin voi tyytyväisenä taputtaa itseään olalle ja todeta, että ihan parhaani tein? Kun raahautuu itkien töistä kotiin eikä jaksa enää edes nukkua? Vai kun kaatuu uupuneena tehtävänsä ääreen?

Kun tunnollista (saati perfektionistia) pyytää tekemään parhaansa, rima kohoaa niin korkealle, ettei sitä ihmissilmä enää näe. Vaativuuden ja itseruoskinnan kehä on valmis. Tunnollinen ei huokaise helpottuneena, että huh, parhaani tein ja valmista tuli. Koska paras ei valmistu koskaan. Aika vain loppuu ja huonommuuden tunteet vyöryvät yli. 

Parastaan ei oikeastaan kannattaisi edes tavoitella. Parhaan yrittäminen paineistaa tekemisen eikä lopputulos ole siten lähelläkään tavoiteltua saati parasta. Se kuuluisa bravuurikakku tarttuu vuokaan, vaikka häihin piti leipoa komeinta ikinä. Juhlakampauksesta tulee pelkkää suttua, vaikka lenkin jälkeen onnistui aivan nappiin. Voimia kuluu ja sutta tulee. Siksi kannattaisikin tehdä aina korkeintaan toiseksi parasta. Aloittaa sillä ajatuksella, että tänään tulee sellaista semihyvää tulosta, ei parasta, mutta ehkä toiseksi parasta. Tekeminen rentoutuu, piiskuriego vaikenee, sielu uskaltautuu mukaan ja lopputulos saattaa yllättää erinomaisuudellaan. Parhaansa tekeminen tappaa ilon ja luovuuden, toiseksi parhaan tekeminen voi palauttaa sen.

Tietenkin voi ajatella, että teemme aina parhaamme, senhetkisten voimavarojen ja kykyjemme mukaisen parhaamme. Mutta siihen ei tarvita mitään paineistavia tsemppejä. Uskon, että todellisen parhaansa voi tehdä vain rimaa laskemalla, flown viemänä ja inspiraation innoittamana. Siksi parhaansa tekemisen kehotukset ovat joutavia, elleivät peräti vahingollisia. Kannattaa mieluummin kehottaa nauttimaan tekemisestä ja luottamaan itseensä.

Presidenttimme lausui uudenvuodenpuheessaan kauniit ja toiveikkaat sanat: ”Uusi hyvä voikin olla entistä parempi.” Tuo lause jäi soimaan korviini ja jostakin syystä muokkautui muotoon: ”Hyvä voikin olla priimaa parempi.” Siitä mieleeni muistui, että aitoihin, itämaisiin mattoihin jätetään aina tahallaan vähintään yksi virhe, jotta ”paha pääsee ulos ja pyhä sisään”. Että ihan siksikin kannattaa välttää priiman tekemistä. Ihanaa, inhimillisyyden vuotta kaikille!

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 4.1.2019.