Tieteen puolella

Posted on by
Vastaus

Nykysuomen sanakirja määrittelee tieteen ”ilmiöiden ja niiden välisten suhteiden järjestelmälliseksi ja kriittiseksi tutkimiseksi”. Sitähän tiede parhaimmillaan on. Tieteen nimissä tapahtuu kuitenkin valitettavasti muutakin. Viime aikoina koronarokotteisiin kriittisesti suhtautuvia on nimitelty foliohatuiksi, salaliittoteoreetikoiksi, rintamakarkureiksi ja ties miksi. Tieteen olemukseen kuuluu kuitenkin olennaisena osana juuri kriittisyys – ei yksisilmäisyys, kapeakatseisuus tai fanaattisuus.

Suhtaudun piikkiproteiini-injektioon kriittisesti, ja siihen on monta syytä. Yksi tärkeimmistä on vuodepotilaana makaava tyttäreni, jonka kroonisen väsymysoireyhtymän syyksi liian moni lääkäri on arvellut rokotevauriota (vuosien takaisesta rokotteesta). Tällä hetkellä vakavia rokotehaittoja on saanut Suomessa 2000 ihmistä. Määrä on matemaattisesti pieni suhteessa rokotettujen määrään, mutta inhimillisesti traagisen suuri. On aivan sama, onko vakavien haittojen suhdeluku yksi miljoonasta, jos se yksi olet sinä tai oma lapsesi. Jos rokote voi aiheuttaa tyttäreni sairauden kaltaisen tilan, perheellämme ei ole varaa ottaa sellaista riskiä.

Toinen syy kriittisyyteeni on tiede. Perheemme tilanteesta johtuen olen perehtynyt tähän kyseiseen rokotteeseen (tai siis injektioon, Euroopan Lääkevirasto ei ole antanut sille rokotestatusta, koska tutkimus on kesken) erityisellä intensiteetillä. Olen kaivanut esiin kaiken saatavilla olevan tiedon, ja sitä on tietenkin aika paljon. Yksi minuun vaikuttanut tyyppi on mRNA-rokoteteknologian keksijä, Robert Malone, jota ylistettiin rokotekeskustelun alussa ympäri internettiä. Sitten Malone avasi suunsa ja lausui, että hän oli koko ajan ollut sitä mieltä, ettei kyseistä rokotetta olisi vielä saanut laittaa jakoon, koska sitä ei ole tutkittu riittävästi. Vaarana on, että piikkiproteiini ei asetukaan pistoskohtaan, vaan vaeltaa kehossa hallitsemattomasti ja asettuu esimerkiksi aivoihin. Jos piikkiproteiini lähtee vaeltamaan, seurauksena on aina vakavia haittoja. Nyt Robert Malonen ylistykset ovat kadonneet netistä ja häntä arvostellaan kovin sanoin, koska hän (tiedemies) puhuu niin ikäviä asioita. Mitä se tiede taas olikaan? Ilmiöiden tarkastelua järjestelmällisesti ja kriittisesti.

Rokotekriittisyys voi toki tarkoittaa tyhmyyttä ja perehtymättömyyttä, mutta myös jotain muuta. Joskus kriittisyyden perusteena saattaa olla naapurin Jaskan salilla kuulema huhu tai Pohjolan Poppamiehen blogipostaus (keksitty nimi), mutta erittäin usein rokotekriittisyyden takana on valtava määrä perehtymistä. Itse olen rajallisilla kyvyilläni yrittänyt selvittää mistä rokote on tehty, miten se vaikuttaa, kuka sen on kehittänyt, miten sitä on tutkittu, onko rokotteesta seurannut haittavaikutuksia ja jos, niin millaisia jne. Kaiken tämän jälkeen en pysty pitämään nopeasti kehitettyä rokotetta (injektiota) turvallisena tai välttämättömänä. En kuvittele rokotettujen liittyvän 5G-verkkoon ilman puhelinta tai liimaantuvan sillankaiteisiin ohikulkiessaan, mutta en voi olla varma, etteikö huonolla tuurilla vakava rokotehaitta osuisi kohdalle.

En halua tällä kirjoituksella vähätellä koronaa. Se on kova tauti joillekuille, ja jokaisen pitää saada valita omat riskinsä. Jos rokotteen ottaminen rauhoittaa mielesi ja tuntuu oikealta, silloin se on varmaankin sinulle oikea valinta. Jokainen voi kuitenkin tehdä joka päivä valtavasti muutakin oman immuunipuolustuksensa hyväksi. Pelkästään se, mitä ajattelee, syö ja juo, vaikuttaa uskomattoman paljon. Eikä se, ettei ota rokotetta, useinkaan tarkoita, ettei välitä. Rokottamaton saattaa välittää paljon enemmän kuin joku sokkona rokotejonoon hyppäävä. ”Valitse taistelusi” on tässäkin kohtaa vanha, mutta käyttökelpoinen ohje. Rokotehaittoja vastaan en enää (enempää) jaksa taistella. Koronaan sairastuneita sentään hoidetaan, rokotevaurioon sairastuneet jäävät Suomessa kokemukseni mukaan totaalisen yksin. Eniten tässä ajassa toivoisin ymmärrystä ja armollisuutta myös niitä eri tavoin valitsevia kohtaan (puolin ja toisin). Heillä voi olla hyvät syynsä. Kyseessä on kuitenkin yhä vapaaehtoinen ja kokeellinen rokote, jonka jokainen ottaa omalla vastuullaan.



Kuva lainattu Pixabaysta.

Uskalla olla huono

Posted on by
2

Kun opevuosia on takana yli kolmekymmentä, pysähdyin miettimään, mitä tällä kokemuksella haluaisin sanoa nuorelle itselleni, sille uransa alussa olevalle opettajalle. Sain nuorena opena toki paljonkin hyviä neuvoja ja apua, mutta seuraavat neuvot tällainen tunnollinen suorittaja olisi oikeasti tarvinnut:

  1. Mieti, mitä voit jättää tekemättä.
    Opettajan työ on sellainen sirkusareena, että itsensä voi uuvuttaa helposti viikossa, jos yrittää koko ajan pitää kaikki pallot ilmassa. Heti alussa kannattaa opetella kullanarvoinen karsimisen taito. Vastavalmistuneelle se on tietenkin haastavaa, kun ei vielä oikein hahmota, mikä on vähemmän tärkeää kuin joku toinen. Mutta jos jokin projekti tai kuvistyö tuntuu liian kuormittavalta eikä ole pakollinen, jätä väliin. Joskus voi jättää koko kuviksen (tai muun oppiaineen) väliin, jos tulee muuta tärkeämpää tilalle. Aika monessa kohtaa voi ihan itse helpottaa omaa työtään.

  2. Uskalla olla huono.
    Välillä on ihan ok olla huono. Silloin oppii, mikä ei ainakaan toimi luokassa ja omassa opettajuudessa. Samalla oppii armollisuutta ja inhimillisyyttä. Oppilaillekin on tervettä nähdä, että aina ei mene ihan putkeen – edes opettajalla (muillehan se ei ole uutinen, mutta lapsille tuntuu yhä olevan). Professori Juha T. Hakalan mukaan useimmissa töissä riittää seiskan taso, mikä suojelee ihmistä uupumukselta. Tässä tapahtuu itse asiassa yleensä hassu paradoksi: kun sallii itselleen huonot oppitunnit, tekeminen rentoutuu ja tunneista tuleekin parempia!

  3. Löydä oma Juttusi.
    Itse en vastavalmistuneena yhtään tiennyt, mikä on Juttuni. Puursin ja ahersin ja vakoilin muilta mallia (toki hyödyllistä sekin!), vaikka minulla olisi koko ajan ollut omat Juttuni. En vain tajunnut, että ne olivat niitä. Olin harrastanut tanssia pienen ikäni ja rakastin sitä yhä. Musiikin ja liikkeen yhdistäminen olikin the Juttu. Olin aina rakastanut riimittelyä ja piirtämistä, joten niistäkin tuli opettajan työni kultakimpaleita. Käytä opetuksessasi siis paljon sitä, minkä osaat ja mitä rakastat. Kun opettajalla on kivaa, oppilaillakin on kivaa (tai ainakin kivempaa). Sitä paitsi ihminen ei uuvu tehdessään sitä, mitä rakastaa, vaikka tekisi sitä paljonkin. Siksikin on tärkeää raivata tilaa omille jutuilleen. Joku voi ajatella, ettei minulla ole mitään Juttua, mutta opettajan työ on niin monipuolista, että uskoisin kaikille löytyvän omia juttuja: tarinoiden kertominen, käsityöt, opetuskeskustelut, säveltäminen, maalaaminen, digimaailma, matemaattiset ongelmat, kartat, eräjormailu, pelit ja leikit, mindfulness, saduttaminen, draama, you name it!

  4. Kohtaa lapset.
    Sanoisin nuorelle itselleni myös, että muista kohdata ne lapset. Jos joku tunti menee kokonaan siihen, että juttelette kuulumisia tai puratte jotakin välituntikonfliktia, hyvä niin. Se on silloin ja siinä hetkessä tärkeämpää kuin ne sanaluokat tai allekkainlaskut. Harva sitä paitsi pystyy vastaanottamaan mitään uutta oppia, jos mielessä kuohuu välitunnin tai viikonlopun asiat.

    Olen oppinut oheisten neuvojen tärkeyden tietenkin kantapään kautta. Vuosikausia yritin vimmaisesti olla hyvä opettaja. Sitten tuli sellaisia elämäntilanteita, etten yksinkertaisesti enää kyennyt enkä jaksanut. Oli pakko astua itse kyhäämältäni (huojuvalta) jalustalta alas lattialle ja ihan itselleni sopiviin saappaisiin. Kun aloin olla enemmän minä ja enemmän läsnä, hommat alkoivatkin soljua yhtäkkiä puolta vähemmällä vaivalla. Kun luovuin puskemisesta ja puristamisesta, päästäni alkoi pulputa ideoita aivan itsestään. Töihin oli kiva ja kiinnostava mennä, koska yhtään en aamulla tiennyt, mitä päästä sinä päivänä pulpahtaisi (toki jokin suunnitelmakin oli, mutta niillä oli tapana muuttua lennossa). Toisinaan päästä tietenkin pölähtelee pelkkiä pölypalloja ja läsnäolokin pätkii ja takkuaa, mutta se ei haittaa, koska tiedän jo, että lääke siihen on tehdä silloin vähemmän eikä enemmän.


Kuva on Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen korteista.

Aikuiseksi perhoseksi

Posted on by
Vastaus

Istuimme tyttären kanssa laiturin päässä ja ihailimme ympärillämme pyrähteleviä, täydellisen kauniita sinisiipiä. Ne istahtivat välillä peukalon kynnelle, välillä varpaan päähän siipiään lepuuttamaan. Tytär ihmetteli sitä muodonmuutosta, mikä pienen hyönteisen elämään mahtuu: pullea toukka, vaatimaton kotelo ja lopulta tuommoinen hengästyttävän kaunis lentotaituri.

Siitä mieleeni muistui eräs oppitunti, joka lähti aivan omille raiteilleen oppilaan pysäyttävän viisaan kysymyksen takia. Opiskelimme perhosen täydellistä muodonvaihdosta, piirsimme vihkoon kuvia, kirjoitimme muistiinpanoja. Taisin sanoa, että perhosen toukkavaihe on vähän niin kuin vauva-aikaa. Kohta eräs oppilas kysyi: ”Mitä vaihetta me niin kun oltais?”  Oppilaat olivat muistaakseni viidesluokkalaisia, joten vastasin heidän olevan toukka- ja kotelovaiheen rajamailla. Murrosikä olisi varmaan sitä tiukinta kotelovaihetta kaikilla – jos ihmisillä siis olisi täydellinen ja silmin havaittava muodonvaihdos. ”Milloin meistä sitten tulee perhosia?” Oih ja wau. Tämmöisten hetkien takia rakastan työtäni!

Teistä tulee perhosia sitten, kun te uskallatte tulla ulos kotelostanne. Sitten, kun te uskallatte olla kokonaisia ja näkyviä. Silloin oppii lentämään. ”Tuleeko kaikista perhosia vai jääkö joku sinne koteloon loppuiäkseen?” Koteloonkin voi jäädä, jos haluaa, ja jotkut haluavat. Mutta sitten ei opi lentämään eikä saa koskaan tietää, miten upeaksi perhoseksi olisi voinut kasvaa. Kasvaminen nimittäin kannattaa aina. Seurasi vilkasta keskustelua siitä, miksi joku muka haluaisi jäädä koteloon, vaikka voisi lentää, ja mitä lentäminen voisi ihmisen kohdalla tarkoittaa.

Voi lapset ja lasten ikiaikainen viisaus! Oppilaille keskustelu oli ehkä hauska mielikuvitusleikki, mutta itse olin aivan fiiliksissä. Joskus oppitunti lähtee leijumaan sellaisessa flowssa, etten ikinä pystyisi suunnittelemaan moista. Tuntui, että oppilaiden kysymykset kuljettivat meitä koko ajan jonkin tärkeän äärelle. Tunnin jälkeen ihmettelin, mitä oikein tapahtui.

Kesän perhosia tarkkaillessa voisi kysyä itseltään, onko vieläkin turvallisessa, mutta ahtaassa kotelossaan, vai onko uskaltanut jo levittää siipensä. Ja jos ei vielä ole, olisiko jo aika?


Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 18.7.2018.

Pienen pojan eväät

Posted on by
Vastaus

Rakastan kertomuksia. Hyvissä kertomuksissa on jotakin samaa kuin niissä piilokuvissa, jotka ensikatsomalla näyttävät jänikseltä, mutta toisesta kulmasta kuvassa onkin ihminen (tai mitä nyt onkaan). Jos kuvassa on ensin nähnyt jäniksen, ihmistä on melkein mahdotonta hahmottaa. Samoin on kertomusten laita. Yhdellä lukemiskerralla aukenee yksi näkökulma, toisella (tai ehkä vasta kolmannella) kokonaan toinen. 

Etuoikeuksiini töissä kuuluu lasten kirjojen ja satujen lukeminen, ja hyvistä sellaisista löytyy aina monta tasoa. Löydän itseni usein hämmästymästä, että hyvänen aika, tätäkö tässä onkin aina tarkoitettu! Samoin käy Raamatun kertomusten kanssa, joita käyn läpi uskontotunneilla uudestaan ja uudestaan. Lasten kanssa kertomusta avatessa saatan kokea pienen valaistumisen ja oivaltaa jotakin ihan uutta. (Lapsista en tiedä, mutta onhan se kiva, jos edes opettaja pikkuisen viisastuu.)

Seuraavaa oivallusta en keksinyt itse (olisin kyllä halunnut keksiä!), vaan kuulin sen Kesken-runoilijan, Elina Salmisen podcastista. Hän oli löytänyt tutusta Pienen pojan eväät -kertomuksesta ihan uuden kulman: Tuossa kertomuksessahan tapahtuu ruokkimisihme, jossa pieni poika antaa viisi leipäänsä ja kaksi kalaa yhteiseen käyttöön. Paikalla oli kuitenkin tuhansia ihmisiä, joilla muillakin oli varmasti eväitä mukanaan, ainakin äideillä. Miksi he eivät kantaneet korttaan kekoon ja antaneet omia eväitään yhteiseen jakoon? Koska he todennäköisesti ajattelivat kuten aikuiset usein ajattelevat. Ei näistä nyt ole mihinkään. Näitä on ihan liian vähän. Näistä ei ole mitään hyötyä kenellekään. Vaan kuinkas kävi? Pienen pojan eväät hyödyttivät vaatimattomuudestaan huolimatta isoa joukkoa. 

Tarinan aiheuttama oivallus olikin, että ajattelemme samoin liian monessa muussakin kohtaa: Näitä maalauksia ei ainakaan seinälle kannata ripustaa. Näitä runoja en näytä kenellekään. Kuka näitäkään neulomuksia muka käyttäisi? Näin olen ajatellut itsekin. Muistan, kun aloitin bloggaamisen, kuinka ensimmäisen tekstin julkaisemisen hetkellä voin fyysisesti pahoin. Jännitti ja pelotti tulla niin näkyväksi. Mutta se teki hyvää, koska meidän kuuluu tulla näkyviksi omine ainutlaatuisine (omasta mielestämme vaatimattomine) eväinemme. Koskaan ei voi tietää, kenet niillä tulee ruokkineeksi. 

Kivi kengässä

Posted on by
Vastaus

Laitoin lenkkarit jalkaan ja lähdin koiran kanssa lenkille. Kymmenen metriä käveltyäni huomasin (ja muistin), että minullahan oli kivi kengässä. Miten reagoin? En mitenkään. Koska olisihan se nyt ollut vaivalloista/hidastavaa/hankalaa ruveta horjumaan yhdellä jalalla ja poistaa se kivi. Niinpä jatkoin matkaani kivi kengässä. Huomasin kiven jo toissa päivänä, mutta en viitsinyt/jaksanut/malttanut tehdä asialle matkalla mitään, ja kotona asia ei enää vaivannut. Kävellessäni kipristelin varpaitani, koska kivi tuntui olevan isovarpaan alla. Yritin myös pamauttaa kävellessäni kantapään oikein voimalla asfalttiin, että kivi siirtyisi vaikkapa varpaiden väliin ja lakkaisi ärsyttämästä. Parin kilometrin kohdalla lamppu vihdoin syttyi: ehkä nyt yksinkertaisesti vain riisun kengän ja poistan kiven. Aah, mikä helpotus (ja yksinkertaisuus)!

Itselläni on ollut tapana ohittaa oman kehon viestit koko aikuisen elämäni ajan. Ei tämä nälkä nyt niin kova ole. Tarkenen kyllä. Ei väsytä oikeastaan yhtään. Ei se minua häiritse! Enkä ole ollenkaan pysähtynyt kuuntelemaan, onko asia tosiaan niin. Pitää syödä, kun on nälkä. Pitää pukeutua niin, että on hyvä olla. Pitää levätä, kun väsyttää. Ja pitää sanoa, että kiitos, kun kysyit, se tosiaan häiritsee aika lailla. Oman kehon viestejä ei saisi ohittaa, koska olet ainoa, joka ne kuulee. Kukaan toinen ei voi tietää, mitä kehosi yrittää sinulle kertoa. Saatat tosiaankin jaksaa ja saatat tosiaankin sietää häiriöääntä ihan hyvin. Tai sitten et. Vain sinä voit tietää.

Lasten ollessa pieniä lähdin eräänä talvisena päivänä kauppaan kaikkien kolmen ja pulkan kanssa. Menomatkalla sai istua pulkan kyydissä (ehkä vuorotellen, en muista), mutta paluumatkalla kahden vanhimman piti kävellä omin jaloin, koska pulkka oli niin täynnä ostoksia. Keskimmäinen yritti valittaa matkalla jotakin, että ”paha kävellä”, mutta tämä Vuoden Äiti vain opasti jatkamaan reippaasti eteenpäin, koska kuvitteli pulkkakyydin houkuttavan tavallisesti innokasta tallaajaa. Pulkkaan ei kuitenkaan mahtunut kuin ostokset ja 1-vuotias, joten tsemppasin tyttöjä reippaaseen kävelyyn. Kotona sitten huomasin, että keskimmäisen kengässä oli koko matkan ollut huulirasvapötkö.

Hiersipä sielua (tai kenkää) sitten pikkuinen kivi tai huulirasvapötkö, kannattaa pysähtyä miettimään, olisiko nyt aika sanoa häiriötekijälle heipat. Liian pitkään sinnittelystä ei nimittäin seuraa mitään hyvää. Kehon ääni vain vaimenee ja kohta takuuvarmasti sattuu. Sinnikkyydellä, sisukkuudella ja joustavuudella on omat tärkeät paikkansa, mutta niiden varjolla ei koskaan kuulu vahingoittaa itseään. Olet kaiken lempeän huolenpitosi arvoinen.

Kauniit, kipeät haavat

Posted on by
Vastaus

Luin tänään Voi hyvin -lehdestä koulutuspsykoanalyytikko Ritva Uhingin haastattelun. Jutun pääpointti oli ihan muu, mutta yksi lause puhutteli ja pysäytti: ”Haavat yhdistävät meitä, eivät suuret suunnitelmamme tai onnistumisemme.” Olen viime vuosina havainnut saman. Syvään yhteyteen toisen ihmisen kanssa pääsee vain haavojen kautta. Kun joku uskaltaa paljastaa haavoittuvuutensa, suojamuureja putoilee myös ympäriltä.

Liian usein kuvittelemme, että päteminen ja tietäminen ovat oikoteitä suosioon ja ihmisten sydämiin. Mutta kun puhumme jonkun ihmisen rakastettavuudesta, kuinka usein tulee mieleen, että ”hän oli ihanan usein oikeassa”? Oikeassa olemisen vimma ja kaikesta kaiken tietäminen ovat suojamuureja, joiden takana on haavoittunut ihminen. Asiantuntijuudella (ja haavojen piilottamisella) on tietenkin aikansa ja paikkansa, mutta yhteyttä toiseen ihmiseen sillä ei luoda. Yhteys syntyy siitä, että laskee asiantuntijan suojamuurinsa ja uskaltaa sanoa ”olin väärässä”, ”minua pelottaa” ja ”voitko auttaa”.

En tosiaankaan haaveile maailmasta, jossa ihmiset kulkisivat ympäriinsä valittamassa ongelmiaan ja itkemässä murheitaan kaikille vastaantulijoille. Valittaminen ei edes ole haavapuhetta, vaan pintanaarmurupattelua. Oikeat haavat ovat pintanaarmujen alla piilossa. Oikeista haavoista ei halua puhua kahvipöydässä tai illanistujaisissa, koska ne ovat niin kipeitä. Oikeista haavoista avaudutaan kahden kesken tai saunan lauteilla. Itsekin olen viime aikoina joutunut miettimään, mitä vastaisin puolitutun yksinkertaiseen, hyväntahtoiseen kysymykseen ”mitä teille kuuluu?”. Vastaisinko valheellisen ”kiitos, hyvää”, ympäripyöreän ”mikäs tässä” vai totuuden. Aika usein olen päätynyt totuuteen ja löytänyt itseni yllättävän syvällisestä keskustelusta yllättävän ihmisen kanssa tunnustamalla, että ihan jaksamisen äärirajoilla mennään. Yhtäkkiä saankin kuulla, ettei toisenkaan elämässä kaikki olekaan niin kukkaista kuin olin luullut. Koska kenenkään elämä ei ole. En tietenkään ilahdu siitä, että muillakin on vaikeaa, mutta nuo kohtaamiset tuntuvat merkityksellisiltä ja tärkeiltä. Melkein pyhiltä. Ihan muulta kuin ”mikäs tässä” -kohtaamiset.

Jokainen paljastettu haava tekee maailmasta hitusen kauniimman ja inhimillisemmän. Pehmeämmän paikan. Semmoisia me ihmiset olemme: rikkinäisiä, haavoittuneita, epätäydellisiä. Kauniita ihan semmoisinaan, haavoinemme.

Astetta luomumpaa elämää

Posted on by
Vastaus

Luonnonmukaiset vaihtoehdot ovat aina olleet tärkeä osa elämääni. Pikkutyttönä opin, että tikku lähtee jalkapohjasta kuusen pihkalla. Omilta lapsiltanikaan en ole millään muulla konstilla koskaan tikkuja poistanut: notkeaa pihkaa laastarin alle ja laastarilappu tikun päälle. Viimeistään parissa päivässä tikku on kiinni pihkassa. Isältäni opin myös, että alkukesällä kannattaa syödä nuoria koivunlehtiä ja kuusen kerkkiä, koska niissä on paljon c-vitamiinia. Teininä lainasin kirjastosta kirjan nimeltä Kauneutta luonnosta (tai jotain sinne päin) ja kirjan innoittamana läksimme ystäväni kanssa keräämään poimulehtiä. Niistä piti keittää teetä ja tuota teetä hörppimällä ihon piti alkaa hehkua ennennäkemättömällä tavalla. Ei tullut hehkua, tuli hirveä rokko tai akne tai joku näppylätauti. Luonnonmukainen ihonhoito ei moneen vuoteen oikein napannut.

Vanhemmiten luonnonmukaisuus on alkanut taas vetää puoleensa yhä enenevissä määrin. Luonnonmukaisuus on siitä kiva trendi, että useimmiten se paitsi suojelee luontoa, myös päästää ihmisen hitusen helpommalla. Miettikää vaikka kookosöljyä, mikä luonnon lahja ihmiselle! Kookosöljy käy deodorantin korvikkeeksi, aurinkovoiteeksi ja kaikeksi voiteeksi, meikin poistoon, hampaiden pesuun, kuivien hiusten hoitoon ja tietty ruoan valmistukseen. Lisäksi se on pakattu ekologisesti lasipurkkiin. Tai entäs etikka sitten! Tiesittekö, mikä ihmeaine tavallinen väkiviinaetikkaa on? Se korvaa kätevästi pyykin huuhteluaineen, astianpesukoneen kirkasteen ja Round Upin puutarhassa (totta: etikka kuivuttaa rikkaruohot pystyyn). Huuhteluaine-etikkaan voi tiettyä tuoksua halutessaan lisätä tilkan eteeristä öljyä, mutta se ei ole välttämätöntä – pyykki ei lemua etikalle! Etikka toimii mahtavasti myös siivouksessa: veteen sekoitetulla etikalla voi pestä ikkunat, uunin, puhdistaa viemärin, kahvinkeittimen, mikroaaltouunin ja pyykinpesukoneen. Ja vielä: etikka poistaa kaikenlaisen pahan hajun. Kun etikkakuppeja asettelee sinne tänne tasojen päälle, koti on tuota pikaa raikas kuin kesäsade. Mummini spesiaalivinkki liittyi hyttysen puremiin: pyyhkeen kulma kasteltiin etikkaan ja sillä paineltiin kutiavaa kohtaa. Kutina lakkasi aina kuin seinään. En tiedä, oliko plaseboa vai mummin taikapyyhe, mutta kannattaa kokeilla!

Joskus luomumpi vaihtoehto tulee eteen puolivahingossa, kuten omat jäähyväiseni shampoolle. Olimme viettämässä viimeistä lomaviikkoa vuokramökillä keskellä korpea. Joka päivä uitiin ja saunottiin, joten ajattelin, että ei ole järkeä pestä hiuksia koko ajan. Päätin, että viimeisenä iltana sitten. Viimeisenä mökkipäivänä ihmettelin, kun tukka kiilteli puhtaan näköisenä, joten päätin hiukan venyttää koetta. Jospa pesenkin sen vasta sitten, kun on ihan ihan pakko.

Töihin lähtö koitti, ja ihmiskoe jatkui. Päätin katsoa, kuinka monta viikkoa ihminen voi olla pesemättä hiuksiaan shampoolla (siis ilman, että ne näyttävät likaisilta). Jossakin vaiheessa lopetin viikkojen laskemisen. Nyt kokeilua on kestänyt kolme vuotta eikä paluuta vanhaan ole. Tänä aikana olen todellakin hikoillut pääni märäksi moneen kertaan, mutta aina on pelkkä vesipesu riittänyt. Itse asiassa hiukseni ovat nykyään paljon paremmassa kunnossa kuin shampooaikana. En tietenkään voi väittää, että vesipesu sopii ja riittää kaikille, koska kokemusta on vain omasta päästäni. Mutta ihanasti se on keventänyt elämää (ja miten paljon muovipulloja ja mikromuoveja onkaan jäänyt hankkimatta!). Ei tarvitse enää miettiä, milloin pesisi hiukset tai kanniskella hiustenpesu- ja hoitotuotteita mukanaan reissussa.

Kolmen vuoden vesipesu näyttää tältä.



Meidät on saatu monen tuotteen kohdalla uskomaan, että ne ovat välttämättömyyksiä. Kannattaa joskus vähän kyseenalaistaa omia tottumuksiaan ja uskomuksiaan. Onko ihan pakko käyttää kaikkia niitä muoviin pakattuja kemikaaleja, joihin on uskonut? Voisiko maapallon (ja omaa) kemikaalikuormaa keventää vaikka yksi purnukka kerrallaan?

Erilainen toukokuu

Posted on by
Vastaus

Tyttären sairaus on suistanut elämämme raiteiltaan – ja toisaalta asettanut juuri oikeille raiteille. Väitin vielä joku aika sitten, ettei lapsen sairastuminen opeta mitään muuta kuin sen, että elämä on tavattoman epäreilua ja kohtuuttoman rankkaa. Tänään tajusin, että jotakin muutakin olen silti puolivahingossa oppinut.

Tänä keväänä en ole töistä ollenkaan niin väsynyt kuin yleensä toukokuussa. Muina keväinä olen pörrännyt näihin aikoihin ylikierroksilla kuin sokerihumalainen kärpänen ja singahdellut pitkin seiniä kunnes olen kaatunut puolikuolleena sänkyyn. Töissä olen stressannut kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta ja unohdellut ja hukannut tavaroita ja stressannut siitä lisää. Olen pyöritellyt arvosanoja ja sanallisia arviointeja yötolkulla – vain muuttaakseni ne kaikki taas ennalleen aamulla. Olen muuttanut kevätjuhlaohjelman kuviot viime metreillä ja stressannut, ehtivätkö oppilaat omaksua niitä ollenkaan. Olen askarrellut oppilaille kauniita kortteja todistuskuoreen – ja huomannut niiden olevan kuoressa vielä elokuussa, kun todistuksia palautetaan kouluun. Vaan tänä keväänä kaikki on toisin.

Huomaan viihtyväni töissä kuin kivassa kesäkerhossa. En stressaa mistään, koska kaikki on töissä ihan hyvin. Oppilaat eivät saa minulta kortteja, mutta he ovat saaneet aikani ja huomioni koko vuoden. Kevätjuhlaohjelma oli valmis jo joulukuussa. En tosin tiennyt sen silloin olevan kevätjuhlaohjelma, mutta nyt se on. Oppiaineissa on opiskeltu kaikki tarvittava, ja oppilaiden kanssa on mukavaa. Arvosanoja pitää vielä miettiä, mutta sekin tuntuu peräti kiinnostavalta. On itse asiassa valtava lahja ja siunaus, että kykenen käymään töissä. Että minulla on työ, josta tykkään ja jonka jollakin tavalla hallitsen.

Tähän tilaan päästäkseni tarvitsin karuista karuimman kokemuksen: oman lapsen vakavan sairauden. Joka aamu polkaisen pyörällä kuin portaalin läpi: toisella puolella portaalia olen aikuisen lapseni epävirallinen omaishoitaja ja toisella puolella olen iloinen opettaja. Jotta jaksan ja selviän, tarvitsen portaalin ja työni. Tarvitsen iloisen, hektisen, ihanan arvaamattoman ja puuhakkaan työni. Monena tuntina päivässä en ehdi ajatella, mitä on portaalin toisella puolella. Ja toisaalta: siellä toisella puolellakin työasioiden ajattelu on kevyttä kauraa. Juuri tarkistin yhteiskuntaopin kokeet tässä keittiön pöydän ääressä yhdeksältä illalla ja ajattelin, että oikeastaan aika kivaa ja mielenkiintoista.

Ymmärrän toki, että tilanteeni on poikkeuksellinen eikä muutos ole ehkä ihan kestävää laatua. Olen kuullut muiltakin kriisin keskellä eläviltä, kuinka arki alkaa maistua ihmeellisen ihanalta. Pyykinripustus tuntuu kylpyläreissulta ja roskapussin vienti pikkuiselta retkeltä. Toivon toki, että jotakin uudesta asenteesta jäisi pysyväksi – ja samalla odotan ja kaipaan ihan vietävästi arkea, jossa kengännauhan katkeaminen on katastrofi ja kokeiden korjaaminen illan piina.

Herra Hidas on hiiliteräsmies

Posted on by
Vastaus

Herra Hidas ja rouva Impulsiivinen olivat sopineet ruoanlaittovuoroista. Ei tasa-arvon, vaan sovun säilymisen vuoksi. Olisi tietenkin suloista pilkkoa ja silputa ritirinnan iloisesti vitsaillen kuin kokkiohjelmissa ikään, mutta heidän ruoanlaittotyylinsä olivat kertakaikkiaan eri planeetoilta. Kun herra Hidas kuori porkkanan, hän pesi kuorimaveitsen välittömästi käytön jälkeen ja laittoi sen rauhallisesti paikalleen. Kun herra Hidas pilkkoi valkosipulin, hän pesi vihannesveitsen välittömästi käytön jälkeen ja laittoi sen rauhallisesti paikalleen. Kaikki kesti turkasen kauan. Ja ehkä juuri siksi, ennen kuin ruoka oli edes pöydässä, keittiö oli herra Hitaan ruoanlaiton jälkeen siisti kuin lääketehtaan laboratorio.

Rouva Impulsiivisen ruoanlaittometodi oli aivan päinvastainen. Ruoanlaitto oli hänelle luova prosessi, jota ei saanut keskeyttää millään tiskaamisilla tai tavaroiden paikoilleen laittamisilla. Ovet lenkottivat auki, mausteet lojuivat pöydällä hujan hajan, kaikki maailman astiat olivat käytössä ja jauhopussit ym. tarveaineet siinä sekamelskan keskellä. Kun ruoka oli valmista, keittiössä näytti siltä, että siellä on tapahtunut räjähdys.

Enemmän kuin pelkästään ruoanlaitosta herra Hidas innostui kuitenkin keittiövempaimista. Viimeksi innostuksen kohteena oli kahvinkeitin. Ennen keittimen hankintaa herra Hidas teki vertailevaa tutkimusta netin keskustelupalstoilla ja perehtyi valmistajien sivuilla keittimien ominaisuuksiin. Sitten alkoi hintavertailu ja perehtymiskierros kodinkoneliikkeissä. Rouva Impulsiivinen olisi samassa ajassa ostanut jo neljä kahvinkeitintä, palauttanut niistä yhden liikkeeseen, laatinut reklamaation, ja myynyt kaksi muuta kirpputorilla. Rouva ei lakannut ihmettelemästä herra Hitaan jahkailua.

Kun kahvinkeitin sitten vihdoin saapui kotiin, rouva saikin maistiaiskupposen sijaan perinpohjaisen kahvinkeittokoulutuksen. Ei laitettukaan vettä sinne, minne maallikko äkkiseltään luulisi. Ehei. Ei painettukaan yhdestä napista, kun halusit käynnistää vekottimen. Ehei. Piti painaa kolmesta tai neljästä napista riippuen siitä, halusiko papu- vai suodatinkahvia. Rouva Impulsiivinen oli aivan pyörällä päästään. Kuinka vaikeaa voikaan helposta asiasta tehdä! Rouvan oli silti pakko myöntää, että papukahvi oli aivan hykerryttävän hyvää.

Herra Hitaan rakkain hankinta on kuitenkin paistinpannu. Eikä tietenkään mikä tahansa tavallinen pannu, vaan hiiliteräspannu, The Pannu. Herra Hidas ei koskaan käytä muita pannuja, koska se olisi petos The Pannua kohtaan. Rouva Impulsiivinen on koulutettu kohtelemaan The Pannua kunnioittavasti: kypsennettävä miedolla lämmöllä, pohjaan polttaminen ankarasti kielletty, putsattava välittömästi käytön jälkeen teräsvillalla, ei saa käyttää pesuaineita, kuivattava HETI puhdistamisen jälkeen. Rouva Impulsiivinen uskaltaa hädin tuskin koskea The Pannuun. Kun pannu oli uusi, tapahtui nimittäin katastrofi. Herra Hidas meni keittiöön ja parkaisi siellä niin riipaisevasti, että rouva pelästyi koiran tukehtuneen puruluuhunsa. Vaan ei. The Pannu oli jäänyt rouvalta epähuomiossa likoamaan.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 18.7.2017.

Äidin opetukset

Posted on by
Vastaus

Sain elämältä lahjaksi kolme ihanaa tytärtä ja tehtäväkseni kasvattaa heidät aikuisiksi parhaan kykyni mukaan. Kaikki kolme ovat nyt aikuisia, ja tehtäväni niiltä osin paketissa. Muistan ajatelleeni esikoista odottaessani, että meistä tulee varmaan ihan erinomaiset vanhemmat. Ollaan kuitenkin kasvatustieteiden maistereita molemmat. Hah. Aika äkkiä selvisi, että maisterin papereille ei ole lapsiperhearjessa paljon käyttöä. Ehkä jotkut oksennukset olisi voinut niillä kiireessä pyyhkiä. Muuten mentiin kuin auton rattiin heitetyt ensikertalaiset tuntemattomalla tiellä, jossa eteen hyppää koko ajan erilaisia ylläreitä: hirviä, pupuja, keijuja, ilmapalloja, kaatuvia puita, huikeita maisemia, tähtisadetta ja viistoräntää.

Lohdullista on kuitenkin se, että en olisi voinut olla parempi äiti. Koska jos olisin voinut olla, olisin ollut. Tein parhaani niillä eväillä ja voimavaroilla, mitä silloin oli (kuten kaikki äidit). Rakastin maailman eniten (ja rakastan vieläkin), mutta sekään ei tietenkään estänyt tekemästä virheitä. Äitiyden paradoksi on se, että yrittää tarjota omalle lapselleen kaikkea sitä, mitä itse olisi tarvinnut ja halunnut lapsena. Mutta lapsipa onkin ihan eri ihminen erilaisine tarpeineen ja toiveineen, eikä niistä oikein ota selvää ennen kuin on liian myöhäistä. Sitten tämä lapsi kasvaa äidiksi tai isäksi ja haluaa antaa omalle lapselleen sitä, mikä on parasta, mutta sepä lapsi tarvitsisikin taas jotakin ihan muuta – ja näillä mennään sukupolvesta toiseen. Äitiydessä kukaan ei voi siis onnistua virheettömästi. Mutta epätäydellinenkin äiti voi rakastaa niin, että melkein halkeaa – ja antaa ikimuistoisia neuvoja elämän varrelle.

Kysyin aikuisilta lapsiltani, mitkä elämänohjeeni tai neuvoni ovat jääneet lapsuudesta mieleen. Toivoin tietysti, että he muistaisivat joitakin aforismin tapaisia viisauksia, joita jakavat sitten eteenpäin ja joista olisi apua elämän kivikoissa. No, eipä tullut aforismeja. Jostakin syystä lapset muistavat ikuisesti ihan eri asioita kuin olit tarkoittanut. Sensuroimaton lista opetuksistani, olkaa hyvät:

  1. Maa hohkaa kylmää. (Lausuttiin keväisin ”saako olla ilman hattua, takkia, sukkia jne.” -pyyntöihin mantran tavoin.)
  2. Ihmisellä ei saa olla kahta saman kauden takkia. (No hei, eteinen oli pieni ja meitä oli monta….)
  3. Rakkaudella ei ole mitään tekemistä avioliiton kanssa. (Tämä liittyi fiksumman kuuloiseen keskusteluun tahtomisesta ja sitoutumisesta, mutta vain yksi outo ja irrallinen lause jäi mieleen.)
  4. Kotiin saa aina tulla. (No todellakin!)
  5. Kotoa lähtiessä on aina sanottava heipat. (Tästä piti pitää ihan perhekokous, kun teinit alkoivat livahdella vaivihkaa.)
  6. Tyhjästä voi aina nyhjäistä. (Tästä olen pikkuisen ylpeä. Olen vieläkin taitava kehittämään kelpo aterian tyhjältä näyttävästä jääkaapista – ja tyttäristäkin näyttää tulleen hävikin minimoimisen mestareita!)
  7. Ei kannata nukkua sukat jalassa, koska varpaiden väliin kasvaa sieniä. (Oumaigaad. Ja vain koska en itse halua nukkua sukat jalassa.)
  8. Kaikkea voi haluta, mutta kaikkea ei voi saada. (Lasten inhokki – ja ehkä siksi selkäytimiin tatuoitunut.)
  9. Aina löytyy keinot siihen, mikä on tarkoitettu tapahtuvaksi. (Tämmöisiä kuvittelin jakaneeni vasemmalle ja oikealle jatkuvasti, mutta ehkä sanoinkin vain tämän yhden.)

Tuota listaa tekisi mieli viilata monin tavoin, mutta ainakin kaksi ohjetta haluaisin siihen vielä lisätä:

10. Kuuntele kehoasi, se on aina oikeassa.

11. Sinä riität ihan sinuna – ja se on paras lahjasi maailmalle.

Oman äitini opetuksista on kiillottunut klassikoiksi kaksi vahvaa: ”Ei se nyt niin nokonuukaa ole” ja ”asioilla on tapana järjestyä”. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä viisaammilta nuo ohjeet kuulostavat. ”Ei se nyt niin nokonuukaa ole” tarkoittaa suomeksi oikeastaan, että älä stressaa mistään. Koska mikään ei ole kovin nokonuukaa. Ja sitä paitsi asioilla on tapana järjestyä, joten miksi stressaisit. En väitä oppineeni tuota vieläkään kovin hyvin, mutta koko ajan paremmin.

Ehkä omista ohjeistanikin jää jälkipolville elämään pari klassikkoa – mutta jos saisin toivoa, niin jotkut muut kuin kohdat 3 ja 7. Hyvää ja armollista äitienpäivää kaikille äideille ja äitien lapsille! ❤️